Painokoneet seis ja nuoret etusivulle! (Kaleva 16.10.-22)

Painokoneet seis ja nuoret etusivulle! (Kaleva 16.10.-22)

Selasin testimielessä Kalevan läpi tavallisena torstaina 13.10.: Kolmossivun juttukattauksessa on kuva muuttolinnuista, vanha sotakuva ja pieni otos askartelevista lapsista. Päivän otsikot kertovat oikeudenkäynnistä, bussiliikenteestä, metsähanhikannasta, lääkärihelikopterista, kaukolämmön kallistumisesta ja päiväkotien hoitajien palkoista. Hyvää ja varmaa uutisointia tärkeistä ja elämänläheisistä aiheista.

Päähaastateltavilla on sellaisia titteleitä kuin erityisasiantuntija, joukkoliikennepäällikkö, ympäristölakimies, aluesyyttäjä, lämpöpalvelujohtaja, pääjohtaja ja vastuulääkäri. Haastateltavien kavalkadi edustaa pääosin järjestäytyneen yhteiskunnan erilaisia instituutioita, ei niin sanottuja taviksia. Tavallinen uutistorstai vahvistaa ennakko-oletuksen: nuoria ei näy sen kummemmin uutisaiheissa, -kuvissa kuin haastateltavissakaan.

Nuoret ovat Suomessa suuri joukko, jonka ääni kuuluu uutismedioissa suhteettoman vähän.

Vähemmistöjen hyvä ja oikeudenmukainen käsittely mediassa on vaikea haaste, ja nuorten hahmottaminen yhtenä ”vähemmistönä” on itse asiassa aika hyvä ja havainnollistava ajatusjumppa tämän haasteen parissa.

Kysykäämme siis, miten uutisointia voisi moniäänistää niin, että se koskettaisi yhä useampia nuoria.

Ensimmäinen askel on ymmärtää syvällisesti, että vähemmistöt eivät ole yhtenäinen joukko, vaan erot yksilöiden välillä ovat suuria, eivätkä kaikki yksilön piirteet tietenkään määrity vähemmistöroolin kautta. Silti on usein perustelua puhua vähemmistöistä: esimerkiksi nuoria yhdistää yksi merkittävä asia, nuoruus.

Toinen askel on haastatella vähemmistön jäseniä enemmän. Nuoria (15–29-vuotiaita) oli Suomessa viime vuonna 960 000 eli 17 prosenttia Suomen väestöstä, joten eikö joka viidennen mediassa esiintyvän henkilön pitäisi olla nuori? Aika harva lähtisi tällaiseen ehdottomuuteen, mutta vilkaisemalla mitä tahansa uutismediaa voimme havaita, että tällaisesta tilanteesta ei ole tietoakaan. On helppo sanoa, että nuorten ääni kuuluu liian vähän, mutta paljon vaikeampaa on määritellä, mikä olisi riittävästi. Tämä havainnollistaa moniäänisyystavoitteiden hankaluutta.

Kolmas askel konkreettisen äänen antamisen jälkeen on laadullinen: Ketkä pääsevät edustamaan monimuotoista nuorten ryhmää eli kuka voi puhua toisten puolesta? Millaisissa aiheissa nuoria lähestytään? Mitä heiltä kysytään?

Osa nuorista on ”järjestäytynyt” esimerkiksi Lukiolaisten Liitoksi tai Nuorten parlamentiksi. Suurin osa nuorista ei kuitenkaan kuulu mihinkään organisaatioon. Ei löydy puheenjohtajaa, joka voisi puhua kaikkien nuorten äänellä. Myöskään kuuden laudaturin ylioppilas ei voi edustaa kaikkia toisen asteen opiskelijoita. Täytyy siis kuulla ketä tahansa nuorta, erilaisia nuoria, eri paikoissa asuvia nuoria. Tämä koskee kaikkia vähemmistöjä.

Kun toimittajan kiikarissa on paljon erilaisia nuoria, myös aiheet ja kysymykset moninaistuvat kuin varkain. Nuoret voivat kommentoida nuorten asioiden lisäksi ”aikuisten asioita”. Keskittymällä kuuntelemiseen kysymisen sijaan toimittaja voi löytää uusia ja erilaisia kysymyksiä ja näkökulmia.

Neljäs askel on ajatella nuoria kansalaisina, tiedon tarvitsijoina. Kyse on siitä, mitä nuoret uutisista saavat. Puhutaanko asioista, jotka ovat heille merkityksellisiä? Annetaanko heille eväitä täysivaltaisen kansalaisen elämään?

Olemme tottuneet ajattelemaan, että nuoret eivät seuraa uutisia siinä määrin kuin muut ikäluokat, mutta omia käsityksiä kannattaa haastaa tässäkin. Vuonna 2021 tehdyssä Nuoret, uutiset ja luottamus -tutkimuksessa (Kantar) todettiin, että 13–18-vuotiaista nuorista puolet seuraa uutisia päivittäin ja vain 20% ilmoitti seuraavansa uutisia harvemmin tai ei lainkaan. Tutkimus osoitti, että nuoria kiinnostavat eniten suuret uutisaiheet Suomessa ja maailmalla. Nuorten omaan elämään liittyvät uutiset olivat kiinnostavuudessaan neljäntenä, ja vasta sijalta 12 löytyvät uutiset, joissa on haastateltu nuoria. Tämä huomio korostaa sen merkitystä, että nuoria yleisöjä pitää ajatella myös ja ennen kaikkea ns. tavallisia uutisia tehdessä.

Viides askel onkin tulevaisuuden rakentaminen. Nykyiset nuoret ovat kulkeneet kasvuvuotensa kriisistä toiseen ja uutisotsikot ovat olleet sen mukaisia. Tiedossa on, että yhä useampi nuori on menettänyt tulevaisuuden toivonsa ja kärsii mielenterveysongelmista. Mikä on journalismin vastuu tässä? Luommeko uutisilla kuvaa maailmasta, joka on tuhoutumassa ja jossa ei ole toivoa?

En ehdota, että lakkaisimme uutisoimasta sodasta ja muista kriiseistä, mutta sen rinnalla tarvitsemme uutisia kriiseistä selviytymisestä, hyvistä kehityskuluista sodan varjossa, uusista mahdollisuuksista ja innovaatioista. Täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, että hyväkin uutinen on uutinen. Ja että huonollakin uutisella on laajempi konteksti – esimerkiksi historia ja tulevaisuus – jossa on myös paljon hyvää. Ja vaikka pahimmatkin skenaariot toteutuisivat, sittenkin elämä jatkuu, on aina jatkunut. Journalismi voi sanoittaa tätäkin.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 16.10.2022.

Ihmisten väliset suhteet ovat erittäin tutkittu juttu – kuka veisi tiedon käytäntöön? (Kaleva 18.12.-22)

Ihmisten väliset suhteet ovat erittäin tutkittu juttu – kuka veisi tiedon käytäntöön? (Kaleva 18.12.-22)

Toimittajasta tutkijaksi siirryttyäni olen monen monta kertaa ihmetellyt, miten paljon hyvää ja käyttökelpoista tietoa tutkijoiden käsistä syntyy. Yleisesti lienee tiedossa, että päivittäin käyttämämme vaatteet, tekniikka ja lääkkeet ovat sinnikkään tutkimuksen ja tuotekehittelyn tulosta. Mutta entäpä meidän ihmisten välisiin asioihin – yhteiskuntaan ja sosiaalisiin suhteisiin – liittyvä tutkimus, ovatko sen tulokset päivittäisessä käytössämme?

Penkoessani esiin journalismin moniäänisyyteen liittyvää tietoa törmään jatkuvasti tutkimuksiin, jotka vastaavat häkellyttävän tarkasti ja selvänäköisesti moniin arkipäiväisiin, ihmissuhteita tai yhteiskuntaa koskeviin ongelmiin:

Netissä tulee vastaan vähän outoja juttuja, pitäisikö ne ottaa tosissaan vai ei? –  Tutkijoiden tekemä Sisältösekaannus.fi-opas auttaa.

Somessa (ja tosielämässä) riidellään ja huudetaan milloin mistäkin. Miten konfliktista toiseen kulkevassa maailmassa oikein pitäisi toimia? –  Vastaus löytyy kirjasta Me ja ne. Välineitä vastakkainasettelujen aikaan.

Tuleva joulusukulointi ärsyttää jo nyt; tulee kuitenkin riitaa niistä samoista jutuista. –  Kokeile rohkean tilan ja radikaalin kuuntelun käytäntöjä, jotka löytyvät kirjasta Identiteetit, konfliktit ja sovittelu. Voisit jopa järjestää tieteelliseen tietoon pohjautuvan Erätauko-dialogin rakentavan keskustelun aikaansaamiseksi (usko pois, kyllä osaisit!).

Kaikkialla ympärillämme on suuri tarve hyville teoille. Tietoa ja keinoja on tarjolla. Vain tekijöistä on pulaa.

Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt tutkija Elina Tolosen juuri ilmestynyt raportti Pahan ja pelon näyttämöllä. Oulun seksuaalirikokset hybridinä mediatapahtumana. Jos olet kysynyt itseltäsi, miten maahanmuuttajien tekemästä seksuaalirikollisuudesta pitäisi keskustella tai tuntenut epämukavuutta asiaa koskevan uutisoinnin äärellä, suosittelen tarttumaan tähän huolellisesti tehtyyn tutkimukseen. Tolonen avaa ymmärrettävästi, mitä eri käsitteet aiheen ympärillä tarkoittavat, miten taannoisesta (2018–2019) Oulun seksuaalirikosvyyhdestä uutisoitiin (tarkastelussa mm. Kaleva) ja mitä erilaiset keskusteluissa käytetyt kielikuvat pitävät sisällään. Analyysista on hyötyä kaikille niille, jotka kirjoittavat tai puhuvat seksuaalirikoksista tai maahanmuutosta: joko julkisesti tai somessa puolijulkisesti.

Raportin helmi on sen viimeinen luku, joka kysyy, mitä Oulun seksuaalirikosjulkisuudesta voisi oppia. Keille erityisesti pitäisi antaa ääni aihetta käsiteltäessä? Kuka saa asettaa keskustelun agendan? Miten voi käsitellä maahanmuuttoon liittyviä huolia ja ongelmia niin, ettei se ruoki rasismia?

Tolonen painottaa, että median ja julkisen keskustelun voi olla jopa mahdotonta toimia oikein, kun julkisuusmyrsky seksuaalirikosten ympärillä velloo. Kohujen ympärille kietoutuva julkinen keskustelu tuottaa aste asteelta polarisoituvaa ja jyrkempää puhetta. Tolosta lainaten:

”[A]kuutin kriisin keskellä (-) sekä maltillisiksi tarkoitetut puheenvuorot että näkemyksiä kiistämään tai kyseenalaistamaan pyrkivät jutut ovat yleensä turhia. Vihaa, pelkoa tai muita voimakkaita tunteita kokevien ihmisten on miltei mahdoton ottaa vastaan näkemyksiä, joiden he tulkitsevat kyseenalaistavan heidän tunnereaktioitaan. Mediatapahtuman yhteydessä ilmiöiden monimutkaisuutta esiin tuovat, analyyttisetkin puheenvuorot aiheuttavat usein päinvastaisia reaktioita kuin mihin ne pyrkivät. Ne lietsovat keskustelijoita puolustamaan omia kantojaan yhä voimallisemmin ja negatiiviset tunteet projisoidaan myös heihin, jotka yrittävät monipuolistaa käytyä keskustelua.”

Julkista keskustelua maahanmuuttoon liittyvistä huolista ja maahanmuuttovastaisuudesta pitäisi käydä ennen kohua tai sen jälkeen.

Edellä sanottu koskee myös journalismia: puolueettomuutta ja moniäänisyyttä tavoitteleva journalismi tulkitaan näissä kohuissa helposti kiistan osapuoleksi. Jos toimittaja esimerkiksi suhteuttaa yksittäistä maahanmuuttajan rikosta seksuaalirikollisuuteen yleisenä ilmiönä, se voidaan kokea kyseisen rikoksen vähättelynä. Tämän takia julkista keskustelua maahanmuuttoon liittyvistä huolista ja maahanmuuttovastaisuudesta pitäisi käydä ennen kohua tai sen jälkeen.

Tämän kolumnin tarkoitus oli antaa ohjeita siitä, miten sovittelun, rakentavan keskustelun ja polarisaatiotutkimuksen tunnistamia keinoja voisi käyttää entistä moniäänisemmän julkisuuden rakentamisessa. Tutkijana tehtäväni on tuottaa muun muassa tällaista tietoa. Nyt päädyn kuitenkin toteamaan, että riittävä tieto on jo olemassa. Sitä on paljon enemmän kuin yksittäinen ihminen pystyy koskaan omaksumaan.

Puutetta on tiedon käytäntöön panijoista. Kuka tekisi huolellisesti valmistellun jutun oululaisten seksuaalirikoksiin kohdistuvista huolista? Kuka lainaisi aikaansa, voimiansa ja korviansa somessa tai tosielämässä syntyvien vastakkainasettelujen purkamiseen? Kuka toteuttaisi perheelleen kunnioittavan dialogin joulupöydässä? Kaikkialla ympärillämme on suuri tarve hyville teoille. Tietoa ja keinoja on tarjolla. Vain tekijöistä on pulaa.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 18.12.2022.

Julkisen keskustelun moniäänisyys – vaikeaa vai mahdotonta? (Kaleva 12.6.2022)

Julkisen keskustelun moniäänisyys – vaikeaa vai mahdotonta? (Kaleva 12.6.2022)

Oletko koskaan joutunut keskusteluun, jossa huomaat joutuvasi yhä kauemmas keskustelukumppanistasi, vaikka kuinka keskustelette? Teille on saattanut vasta vähitellen kirkastua, miten eri mieltä olette kaikesta. Jopa siitä, mikä on tosiasia ja mikä ei. Etenkin korona-aika on saattanut tarjota tällaisia keskustelutilanteita.

Olet väärässä! Miten voit ajatella noin? Millainen ihminen oikein olet! Yllättävään konfliktiin joutuminen on tunnekylläinen tilanne – enkä tarkoita mitään lämpimiä tunteita. Jos malttaa vetää henkeä, saattaa pystyä ajattelemaan, että keskustelukumppanilla on oikeus ajatella niin kuin ajattelee: tämä on vapaa maa, sana on vapaa ja kaikkiin mielipiteet ovat sallittuja.

Vaikein hetki on tämän jälkeen. Onko tosiaan niin, että kaikki mielipiteet ovat yhtä oikeita? Mitä jos joku ajattelee, että virusta vastaan olisi pitänyt taistella pelkästään syömällä D-vitamiinia? Entä jos joku on vakuuttunut siitä, että holokaustia ei ollutkaan? Entä jos joku ajattelee, että Suomi kuuluu vain valkoihoisille? Ovatko nämäkin sallittuja mielipiteitä?

Erilaiset näkemykset nousevat usein syvältä ihmisen arvomaailmasta ja maailmankuvasta. Uskonnollisen ihminen voi perustella asioita esimerkiksi pyhiin kirjoituksiin vedoten. Uskonnottomalle se on mahdoton argumentti. Vakavasti sairastunut voi turvautua mindfulnesiin tai vaihtoehtohoitoihin, jos hänen tietokäsityksensä ammentaa enemmän kokemuksista ja tuntemuksista kuin tieteellisestä tutkimuksesta. Tieteellisesti orientoituneelle tämä voi olla mahdoton ymmärtää.

Näissä ristiriitatilanteissa on joskus vaikea hyväksyä moniarvoisuuden välttämättömyyttä. Demokraattinen yhteiskunta on aina moniarvoinen yhteiskunta: erilaisia elämänkatsomuksia kannattavat ihmiset elävät saman katon alla tehden yhteistyötä keskenään, vaikka heidän erilaiset arvonsa ja näkemyksensä aiheuttavat monenlaisia konflikteja.

Moniarvoisuus haastaa voimakkaasti myös toimittajia, joiden pitäisi yhtä aikaa sitoutua sekä totuudenmukaisen tiedon välittämiseen että moniarvoisuuteen ja -äänisyyteen – arvoihin, jotka joskus ovat ristiriidassa keskenään.

Moniäänisyys on journalismille työkalu, jonka avulla maailmaa yritetään kuvata niin monipuolisena ja monimutkaisena kuin se oikeasti on. Tähän tehtävään kuuluu myös omasta näkökulmasta epämiellyttävistä asioista raportointi. Moniäänisyyttä tavoitellessa ei kuitenkaan pidä antautua radikaalille relativismille. Filosofi Aki Lehtisen mukaan todellisuuden tapahtumat ja ilmiöt voidaan käsitteellistää ja kuvata usealla erilaisella mutta yhtä totuudenmukaisella tavalla, mutta siitä ei seuraa, että kaikki jäsennykset olisivat yhtä tosia tai oikeita – ne voivat olla myös epätosia tai harhaanjohtavia.

Työstän parhaillani väitöstutkimusta journalismin moniäänisyydestä. Pitkin matkaa olen palannut kysymykseen pitääkö journalismissa kuulla kaikkia mahdollisia ääniä eli päästää kaikki mukaan julkiseen keskusteluun. Tutkimushaastatteluissa olen kysynyt tätä toimittajilta, joiden vastaus on monesti, että “eihän sitä mitä tahansa voi julkaista”, minkä jälkeen olen pyytänyt heitä avaamaan ajatustaan. Millaisia ääniä ei pidä julkaista, miksi? Mitä tehdä, jos jollakulla on sellainen “totuus”, joka ei vastaa yleistä tai tieteellistä käsitystä asiasta? Tai sellaisia näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa yleisen eettisen käsityksen kanssa?

Itse pidän tärkeänä sitä, että toimituksissa tunnistettaisiin, mihin mahdolliset julkaisematta jättämispäätökset perustuvat.

Haastateltavien ajatukset voivat kuulostaa toimittajan korviin arveluttavilta tai kyseenalaisilta siksi, että ne 1) eivät vastaa hänen omaa ennakkotietämystään tai -luuloaan asiasta, 2) sotivat hänen arvojaan vastaan tai 3) eivät ole totuudenmukaisia. Monissa tapauksissa vasta kolmas vaihtoehto oikeuttaisi julkaisematta jättämispäätökseen. Julkisen keskustelun moniäänisyys ei saisi turhaan kaventua sen takia, että toimittajat sattuvat olemaan yhdestä keskiluokkaisesta, melko keski-ikäisestä, etnisesti yhtenäisestä ja arvomaailmaltaan voittopuolisesti liberaalista muotista valettuja. 

Palaten vielä alun esimerkkeihin: Jos olisit toimittaja ja haastateltavasi esittäisi tällaisia näkemyksiä, millaisen jutun tekisit haastattelun pohjalta? Mitä käytännössä tarkoittaa totuudenmukaisuuden ja moniarvoisuuden välillä tasapainotteleminen? Mitä eroa on tosiasialla ja mielipiteellä? Tähän on journalismintutkimuksessa paljon erilaista teoretisointia ja toimituksissa hyviä käytännön menetelmiä. En esittele niitä tässä, vaan esitän avoimen kysymyksen teille, hyvä yleisö: millaisia uutisia, kolumneja ja taustoittavia juttuja haluaisitte nähdä tällaisista kinkkisistä aiheista? Kolumnia voi kommentoida verkkolehdessä tai minulle voi kirjoittaa sähköpostia osoitteeseen matleena.ylikoski(at)tuni.fi.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 12.6.2022.

Omien ennakkoluulojen tunnistaminen on toimittajalle tärkeää (Kaleva 25.7.2021)

Omien ennakkoluulojen tunnistaminen on toimittajalle tärkeää (Kaleva 25.7.2021)

Järjestimme sovittelujournalistien voimin tämän kesän SuomiAreenassa keskustelun otsikolla kuka uskaltaa tulla kuulluksi mediassa. Ideana oli pohtia, miten journalismi voi kantaa vastuuta siitä, että kaikenlaiset ihmiset uskaltaisivat osallistua julkiseen keskusteluun. Keskustelun tallenne löytyy Sopiva ry:n sivuilta.

Aiheen taustalla on tieto siitä, että moni meistä epäröi ja suorastaan pelkää osallistua julkiseen keskusteluun, koska sen seuraukset hirvittävät. Tästä kirjoitin myös edellisessä kolumnissani (Kaleva 23.5.).

Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat erilaisista vähemmistötaustoista tulevat ihmiset, joiden kohdalla pelkästään oma ihonväri, uskonto tai kulttuuri saattaa kirvoittaa lukijoiden vihaisen palautteen. Tällöin haastateltava ei joudu vastaamaan pelkästään omista sanomisistaan, vaan argumentoimaan ja puolustautumaan sellaisia mielikuvia ja oletuksia vastaan, joiden kanssa hänellä ei välttämättä ole mitään tekemistä.

SuomiAreenassa maanviljelijä Sakari Peltola sanoi oivaltavasti, että elämme aikaa, jossa ihanteellisella tasolla ajatellaan, että ihmisillä ei enää ole ennakkoluuloja. Ja kun niitä kuitenkin on, emme enää uskalla keskustella niistä.

Kuitenkin omien ennakkoluulojen tunnistaminen ja niistä kumpuavien tunnereaktioiden hallitseminen on avain rauhalliselle yhteiselolle moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jollainen Suomikin on. Toimittajalle nämä taidot ovat erityisen tärkeitä.

Jos toimittaja menee jutuntekoon henkselit paukkuen ymmärtämättä oman lähestymistapansa ennakkoluuloisuutta tai stereotyyppisyyttä, tuloksena on helposti juttu, jossa ei ole varsinaisia asiavirheitä, mutta jonka antama kokonaiskuva on vinoutunut, asioita entisestään pahentava tai jopa loukkaava.

Enkä puhu nyt vain perinteisistä, etnisyyteen ja vähemmistökulttuureihin liittyvistä stereotypioista. Puhun vivahteikkaasta, jatkuvasti muuttuvasta yhteiskunnasta, jossa omia arvojamme ja näkemyksiämme haastetaan koko ajan mitä erilaisimmissa asioissa.

He ovat kaikkialla: Tummaihoiset, joiden synnyinmaa ja äidinkieli on suomi. Uskovaiset, jotka eivät ole niin uskovaisia, etteivät osaisi käyttää järkeään. Rokotekriitikot, jotka eivät pelkää 5G:tä tai mikrosiruja, vaan ovat huolissaan omasta ja läheistensä terveydestä. Itseoppineet kaikkien alojen asiantuntijat, jotka ovat imeneet tietonsa oikeista tutkimuksista.  – Siis ihmiset, jotka eivät vastaa oletuksiamme. Osaammeko kohdata heidät avoimin mielin?

En kysy tätä norsunluutornista käsin, vaan itsekin kädet savessa. Olen toimittaja ja tutkija, omasta mielestäni kriittinen ja analyyttinen ajattelija, mutta myös arvokonservatiivi, lestadiolainen ja seitsemän lapsen äiti. Määritelmiä, jotka eivät jonkun mielestä sovi edes samalle paperille, saati kuvaamaan yhtä ja samaa henkilöä.

Monilla lestadiolaisilla ja varmasti muillakin uskovaisilla on kokemuksia siitä, että ihmisten suvaitsevaisuus tuntuu koskevan kaikkia muita paitsi heitä itseään. Esimerkiksi toimittajat voivat omasta liberaalista identiteetistään käsin suhtautua hienotunteisesti ja kannustavasti maahanmuuttajiin, etnisiin vähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin, mutta kotoiset arvokonservatiivit jäävät ikään kuin suvaitsevaisen katseen kuolleeseen kulmaan. Tiedän, että toimittajien ja uskovaisten kesken on tapahtunut monta loukkaavaa kohtaamista ja huonosti mennyttä juttuprosessia. Ja arvaukseni on, että syy on kenties molemminpuolisissa, joko tunnistamattomissa tai ylitsepääsemättömissä ennakkoluuloissa, jotka estävät rauhallisen ja kunnioittavan kohtaamisen.

Tiedän myös, että Pohjois-Suomessa on vaikeaa löytää lestadiolaisia haastateltavia lehtijuttuihin. Tiedän sen itsestänikin. Olen ollut muutamissa lehti- ja radiojutuissa haastateltavana, mutta en ole koskaan esiintynyt niissä lestadiolaisena – enkä haluaisikaan. Yksi syy on tietysti välitön, henkilöön menevä ja aggressiivinen palaute, jota kutsutaan nykyään vihapuheeksi. Toinen syy on omasta yhteisöstä nousevat paineet. Toimittajilla on taipumusta asettaa yksittäinen haastateltava koko yhteisönsä edustajaksi, puhumaan kaikkien puolesta. Koska olen omassa konservatiivisessa yhteisössäni varsin liberaali, tällainen asetelma olisi kiusallinen niin minulle kuin muillekin.

Omien ennakkoluulojen tunnistaminen ja haastaminen vaatii herkkyyttä, vaivannäköä ja paljon tietoa.

Tunnen myötätuntoa toimittajaa kohtaan, joka ensimmäistä kertaa lähtee tekemään juttua uskonnollisesta yhteisöstä.

Hän on yhtä hetteisellä maaperällä kuin minä vaikkapa seksuaaliseen moninaisuuteen liittyvissä asioissa ja oikeissa sananvalinnoissa. Mutta siitä se lähtee: omien arvojen ja lähtökohtien tunnistamisesta ja myöntämisestä, avoimesta mielestä ja rohkeudesta kohdata jotain uutta ja yllättävää.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 25.7.2021.

Uskaltaako sitä vielä avata suunsa? (Kaleva 23.5.2021)

Uskaltaako sitä vielä avata suunsa? (Kaleva 23.5.2021)

Kuva: Puimme journalismin vastuuta viime kesän SuomiAreenassakin, jonne järjestimme Sopiva-Sovittelujournalistien kanssa kiinnostavan keskustelun.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen on vaikeaa ja riskialtista.

Ensinnäkin on vaikea tietää, missä julkista keskustelua nykyään käydään, lehtien palstoillako vai somessa. Jos haluaa tuoda ilmi itselleen tärkeän asian, mihin pitäisi kirjoittaa?

Toiseksi odotettavaa on, että kun suunsa aukaisee, aina joku ymmärtää väärin, pahastuu ja kääntää kaiken nurinkurin. Väittely kiertyy usein siihen, kenellä on oikeus sanoa mitäkin, kuka on vallankäyttäjä ja kuka uhri ja onko kirjoittaja oikean- vai vääränlainen ihminen.

Kolmanneksi pitää varautua seuraamuksiin: ”palaute” omasta keskustelunaloituksesta voi olla mitä vain ivailusta ja haukkumisesta uhkauksiin ja häirintään asti.

Nämä julkisen keskustelun ongelmat ovat tuttuja etenkin julkisuudessa jatkuvasti esillä oleville ihmisille, kuten poliitikoille. Aika moni kieltäytyy kunnallisvaaliehdokkuudesta (YLE) juuri sen takia, että sen hinta on liian kova. Miksi vaivautua käyttämään omaa aikaansa yhteisten asioiden hoitamiseen, jos kiitokseksi saa solvauksia ja jopa vainoa?

Kokoomuslainen Kirsi Piha ilmoitti taannoin vetäytyvänsä Helsingin pormestarikisasta mm. tulehtuneen ilmapiirin takia (HS). Havahduin pohtimaan, ovatko julkisen keskustelun ongelmat jo niin vakavia, että jopa politiikan ykkösrivin pestit lakkaavat kiinnostamasta.

Julkisen keskustelun ytimessä on toimija nimeltä journalismi – tai niin me toimittajat haluamme ainakin ajatella. Journalismi nostaa esiin keskustelunaiheita, marssittaa esiin puhuvia päitä, sytyttää ja sammuttaa kohuja ja kiistoja. Perinteisesti on ajateltu, että näin journalismin tehtävä on täytetty: keskustelua on herätetty ja seuraukset – mitä ne ovatkin – eivät kuulu journalisteille vaan jollekulle muulle, kuten poliitikoille.

Mutta mikä on journalismin vastuu julkisesta keskustelusta silloin, kun se on vaikeaa tai ajaa osallistujansa jopa mahdottomiin tilanteisiin?

Perinteisesti journalismi on vakuuttanut vastuullisuuttaan korostamalla objektiivista tiedonvälitystä, faktojen oikeellisuutta ja vallan vahtikoirana toimimista. Samalla se kuitenkin usein sivuuttaa roolinsa vallankäyttäjänä, joka määrittelee julkisia puheenaiheita, puhumisen tapoja ja sitä kautta yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Onkin viimeistään nyt syytä tarkastella, millaista julkista puhetilaa journalismi luo: mitkä aiheet nostetaan esiin ja miksi, kuka saa sanoa, kenen kielellä puhutaan ja onko keskusteluun osallistuminen turvallista. Samalla on etsittävä käytännön keinoja, joilla parannetaan julkisen keskustelun laatua.

Vähintä, mitä journalismi voi tehdä, on lakata palkitsemasta julkisuudella huonoa keskustelua, hyökkääviä argumentteja ja aiheettomia kohuja.

Kärjistäen: kun joku julkkis möläyttää somessa jotain typerää, se ei ole uutinen, ellei siinä ole jotain uutisarvoista.

Käytännön keinoja rakentavan julkisen keskustelun käymiseen on kehitelty monissa tutkimushankkeissa ja erilaisissa vastuullisen journalismin uudistusliikkeissä. Esimerkiksi sovittelujournalismissa konfliktiherkkiä aiheita käsitellään tavoilla, jotka shokeeraamisen, moralisoinnin tai vastakkainasettelun sijasta kutsuvat pohtimaan monimutkaisia ilmiöitä, ilman paineita ottaa kantaa tai valita puoltaan. Konstit on lainattu ja sovellettu journalismiin dialogin, aktiivisen kuuntelun ja konfliktien sovittelun maailmasta.

Avain moniarvoistuvan ja polarisoituvan yhteiskunnan toimintakyvylle on taito sietää erimielisyyksiä ja käsitellä niitä nykyistä paremmin, etenkin julkisuudessa. Se ei ole helppoa. Monet ovatkin huolissaan “tahdomme-kuulla-kaikkia-osapuolia” -asetelmista, joissa journalismi pahimmillaan toimii ns. hyödyllisenä idioottina levittäen tahattomasti väärää tietoa ja vahingollista maailmankuvaa. Tästä keskusteltiin esimerkiksi silloin, kun Yle haastatteli etnonationalisteiksi esittäytyvää pariskuntaa.

Yksinkertainen keino käsitellä kiistanalaisia aiheita rakentavasti on kutsua hiljainen, vetäytyvä enemmistö taas mukaan keskusteluun. Psykologi Maaret Kallio sanoo kolumnissaan (HS) osuvasti, että ”pohtivampien, harkitumpien ja pehmeämpien äänien hiipuminen yleisestä keskustelusta on vakava menetys. — Tarkkailevat, havainnoivat ja hitaampia tulkintoja tekevät äänet voivat tuoda keskusteluun kaivattua juurruttavaa turvallisuutta.”

Mutta uskaltavatko ja haluavatko nämä varovaiset äänet enää osallistua? Samalla tavalla kuin demokratian on pidettävä huolta vaaleilla valittujen edustajiensa turvallisuudesta, myös journalismin on kannettava vastuuta julkiseen keskustelun osallistujien turvallisuudesta.

Kuntatutkija Jenni Airaksisen sanoin: ”[Kuntien päätöksenteossa] vallan avaimet ovat niillä, jotka pystyvät yhdistämään erilaisia näkökulmia ja luomaan siltoja ihmisten välille sen sijaan, että polttaisivat niitä.”

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 23.5.2021.

Perhe-elämä on vaikea aihe journalismille (Kaleva 21.3.2021)

Perhe-elämä on vaikea aihe journalismille (Kaleva 21.3.2021)

Kuva: Meidän porukka perhepotretissa pikkuveljen haudalla.

Millaisia uutisia ja juttuja sinä olet lukenut perhe-elämästä? Tunnistatko oman perheesi median tarjoamista tarinoista?

Mediassa kirjoitetaan paljon perheistä, kaikenlaisista perheistä. Silti mediaa kritisoidaan perheuutisoinnin yksipuolisuudesta. Jotkut kaipaavat enemmän juttuja lapsettomista pariskunnista, toiset yksineläjistä. Joidenkin mielestä ydinperheet saavat liikaa näkyvyyttä uusperheiden kustannuksella, sateenkaariperheistä puhumattakaan. Juttujen sävylläkin on merkitystä: kirjoitetaanko perhe-elämästä ongelmakeskeisesti vai tuotetaanko kuvia perheidylleistä. Kaikkia näitä näkökulmia mediasta kyllä löytyy, mutta ihmisellä on tapana noteerata isoimmin ne jutut, jotka vastaavat hänen ennakkokäsitystään – vaikkapa perheuutisoinnin vinoumasta.

Mitä merkitystä sillä on, millaisen kuvaston media tarjoilee perhe-elämästä? Jotkut pitävät sitä suurena (IS)jopa yhtenä selityksenä nykyiseen syntyvyyden laskuun (YLE). Toiset pitävät väitettä liioiteltuna (HS)Ihmiset eivät tarvitse mediaa kertomaan, mitä lapsiasiasta pitäisi ajatella (Nyt). Varmaa on, että millaisen mielikuvan media synnyttääkin, se herättää tunteita. Niinkin pessimistiseen lopputulokseen (YLE) voi päätyä, että vanhemmuudesta ja perhe-elämästä ei voi puhua niin, etteikö joku loukkaannu.

Tämä kolumni ilmestyy päivänä, joka on seitsemännen lapsemme laskettu syntymäpäivä.

Suurperheemme tarina on samalla tavalla ainutlaatuinen kuin kaikkien muidenkin perheiden.

Ensimmäiset lapset syntyivät opiskelijaperheeseen, jossa elämä oli niukkaa, mutta vapaata ja ystävien ympäröimää. Kolmas lapsi syntyi hankalasti kahden elämäntilanteen välimaastoon, paikkakunnan vaihdon ja uusien opiskelu- ja työpaikkojen paineisiin. Neljäs lapsi syntyi ensimmäiseen omaan kotiimme keskelle onnellista perheidylliä. Idylli särkyi pieniksi paloiksi, kun viides lapsemme syntyi täysiaikaisena, täydellisenä – mutta kuolleena. Kuudes lapsemme täytti tyhjän sylin ja sai rakkautta ainakin kahden edestä. Seitsemännestä lapsesta en uskalla vielä täysin sydämin iloita, ennen kuin hän on sylissäni.

Vaikka olen vuosien kuluessa lukenut mediasta satoja perheistä kertovia juttuja, en koe, että ne olisivat juurikaan pystyneet puhuttelemaan minua henkilökohtaisesti. Poikkeuksena tästä ovat muutamat lapsikuolemista kertovat jutut (HS), jotka olen kokenut tärkeiksi keskustelunavauksiksi vaikeasta, osin vaietusta aiheesta.

Kaikkein vähiten koskettaa se juttutyyppi, jossa mietitään, onko lapsiperhe-elämä ihanaa vai kamalaa. Toinen yhtä hedelmätön kysymys on, onko lapsiperhe-elämä parempaa kuin lapseton elämä. Nämä vastakkainasetteluun perustuvat keskustelut ajautuvat nopeasti loukkaantumiseen ja umpikujaan. Tosiasia on, että meidän kaikkien elämä on joskus ihanaa ja joskus vaikeaa, ja kaikenlaisissa perhemuodoissa on omat haasteensa ja ilon aiheensa.

Perhejournalismin suurin ongelma lienee sen henkilökohtaisessa luonteessa. Hyvin henkilökohtaisissa aiheissa on hyvä muistaa, että journalismi on ennen kaikkea yhteiskunnallisten asioiden käsittelyä varten. Perheasioista uutisoitaessa asioita pitäisi käsitellä henkilökohtaisten valintojen sijaan pääosin yhteiskunnallisella ja poliittisella tasolla kysyen esimerkiksi, miten lapsiperheiden jaksamista ja vanhemmuutta parhaiten tuetaan, miten huomioidaan se, että lapsella voi olla kaksi kotia tai pitäisikö yksinasuvien olla helpompaa ilmoittaa esimerkiksi ystävä lähiomaisekseen.

Tietysti henkilökohtaisuudellakin on paikkansa journalismissa. Ihminen hahmottaa maailmaa kokemusten kautta ja parhaimmillaan henkilökohtaisuus voi antaa hyvää vertaistukea ja tuoda kokonaan uusia näkökulmia keskusteluun.

Usein henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen myös lomittuvat: yksityisten asioiden yhteiskunnallinen kontekstualisointi tekee henkilökohtaisesta poliittista ja tarinasta journalismia. Ongelma syntyy, kun tarinatrendi yhdistyy “palvelujournalismiin”: tee näin, oletko aina elänyt väärin, tässä 5 keinoa, joilla voit elää paremmin! Silloin tarinat muuttuvat helposti ulossulkeviksi: ei kai kukaan halua kuulla, että hän on sattuman tai omien valintojensa takia jäänyt paitsi jostain maailman tärkeimmästä.

Omien kokemusten yleistäminen ja toisten tunteiden arvailu on yleensä virhe. Sen sijaan ihmisten tarinoiden pitäisi auttaa ymmärtämään aihetta eri näkökulmista empatian kautta.

Loukkaantumisen riskiä vähentää se, että jutuissa huomioidaan monipuolisesti erilaiset tavat elää. Eri elämäntilanteisiin ja -valintoihin liittyy aina lukemattomia reunaehtoja ja ainutlaatuisia elämäntapahtumia, joiden tunnistaminen ja syvällinen käsittely lisää ymmärrystä ja murtaa ennakkoluuloja. Juttujen moniäänisyys kutsuu näkemään harmaan eri sävyt ja ajattelemaan – ja kommentoimaan – monipuolisesti.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin 21.3.2021.