Julkisen keskustelun moniäänisyys – vaikeaa vai mahdotonta? (Kaleva 12.6.2022)

Julkisen keskustelun moniäänisyys – vaikeaa vai mahdotonta? (Kaleva 12.6.2022)

Oletko koskaan joutunut keskusteluun, jossa huomaat joutuvasi yhä kauemmas keskustelukumppanistasi, vaikka kuinka keskustelette? Teille on saattanut vasta vähitellen kirkastua, miten eri mieltä olette kaikesta. Jopa siitä, mikä on tosiasia ja mikä ei. Etenkin korona-aika on saattanut tarjota tällaisia keskustelutilanteita.

Olet väärässä! Miten voit ajatella noin? Millainen ihminen oikein olet! Yllättävään konfliktiin joutuminen on tunnekylläinen tilanne – enkä tarkoita mitään lämpimiä tunteita. Jos malttaa vetää henkeä, saattaa pystyä ajattelemaan, että keskustelukumppanilla on oikeus ajatella niin kuin ajattelee: tämä on vapaa maa, sana on vapaa ja kaikkiin mielipiteet ovat sallittuja.

Vaikein hetki on tämän jälkeen. Onko tosiaan niin, että kaikki mielipiteet ovat yhtä oikeita? Mitä jos joku ajattelee, että virusta vastaan olisi pitänyt taistella pelkästään syömällä D-vitamiinia? Entä jos joku on vakuuttunut siitä, että holokaustia ei ollutkaan? Entä jos joku ajattelee, että Suomi kuuluu vain valkoihoisille? Ovatko nämäkin sallittuja mielipiteitä?

Erilaiset näkemykset nousevat usein syvältä ihmisen arvomaailmasta ja maailmankuvasta. Uskonnollisen ihminen voi perustella asioita esimerkiksi pyhiin kirjoituksiin vedoten. Uskonnottomalle se on mahdoton argumentti. Vakavasti sairastunut voi turvautua mindfulnesiin tai vaihtoehtohoitoihin, jos hänen tietokäsityksensä ammentaa enemmän kokemuksista ja tuntemuksista kuin tieteellisestä tutkimuksesta. Tieteellisesti orientoituneelle tämä voi olla mahdoton ymmärtää.

Näissä ristiriitatilanteissa on joskus vaikea hyväksyä moniarvoisuuden välttämättömyyttä. Demokraattinen yhteiskunta on aina moniarvoinen yhteiskunta: erilaisia elämänkatsomuksia kannattavat ihmiset elävät saman katon alla tehden yhteistyötä keskenään, vaikka heidän erilaiset arvonsa ja näkemyksensä aiheuttavat monenlaisia konflikteja.

Moniarvoisuus haastaa voimakkaasti myös toimittajia, joiden pitäisi yhtä aikaa sitoutua sekä totuudenmukaisen tiedon välittämiseen että moniarvoisuuteen ja -äänisyyteen – arvoihin, jotka joskus ovat ristiriidassa keskenään.

Moniäänisyys on journalismille työkalu, jonka avulla maailmaa yritetään kuvata niin monipuolisena ja monimutkaisena kuin se oikeasti on. Tähän tehtävään kuuluu myös omasta näkökulmasta epämiellyttävistä asioista raportointi. Moniäänisyyttä tavoitellessa ei kuitenkaan pidä antautua radikaalille relativismille. Filosofi Aki Lehtisen mukaan todellisuuden tapahtumat ja ilmiöt voidaan käsitteellistää ja kuvata usealla erilaisella mutta yhtä totuudenmukaisella tavalla, mutta siitä ei seuraa, että kaikki jäsennykset olisivat yhtä tosia tai oikeita – ne voivat olla myös epätosia tai harhaanjohtavia.

Työstän parhaillani väitöstutkimusta journalismin moniäänisyydestä. Pitkin matkaa olen palannut kysymykseen pitääkö journalismissa kuulla kaikkia mahdollisia ääniä eli päästää kaikki mukaan julkiseen keskusteluun. Tutkimushaastatteluissa olen kysynyt tätä toimittajilta, joiden vastaus on monesti, että “eihän sitä mitä tahansa voi julkaista”, minkä jälkeen olen pyytänyt heitä avaamaan ajatustaan. Millaisia ääniä ei pidä julkaista, miksi? Mitä tehdä, jos jollakulla on sellainen “totuus”, joka ei vastaa yleistä tai tieteellistä käsitystä asiasta? Tai sellaisia näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa yleisen eettisen käsityksen kanssa?

Itse pidän tärkeänä sitä, että toimituksissa tunnistettaisiin, mihin mahdolliset julkaisematta jättämispäätökset perustuvat.

Haastateltavien ajatukset voivat kuulostaa toimittajan korviin arveluttavilta tai kyseenalaisilta siksi, että ne 1) eivät vastaa hänen omaa ennakkotietämystään tai -luuloaan asiasta, 2) sotivat hänen arvojaan vastaan tai 3) eivät ole totuudenmukaisia. Monissa tapauksissa vasta kolmas vaihtoehto oikeuttaisi julkaisematta jättämispäätökseen. Julkisen keskustelun moniäänisyys ei saisi turhaan kaventua sen takia, että toimittajat sattuvat olemaan yhdestä keskiluokkaisesta, melko keski-ikäisestä, etnisesti yhtenäisestä ja arvomaailmaltaan voittopuolisesti liberaalista muotista valettuja. 

Palaten vielä alun esimerkkeihin: Jos olisit toimittaja ja haastateltavasi esittäisi tällaisia näkemyksiä, millaisen jutun tekisit haastattelun pohjalta? Mitä käytännössä tarkoittaa totuudenmukaisuuden ja moniarvoisuuden välillä tasapainotteleminen? Mitä eroa on tosiasialla ja mielipiteellä? Tähän on journalismintutkimuksessa paljon erilaista teoretisointia ja toimituksissa hyviä käytännön menetelmiä. En esittele niitä tässä, vaan esitän avoimen kysymyksen teille, hyvä yleisö: millaisia uutisia, kolumneja ja taustoittavia juttuja haluaisitte nähdä tällaisista kinkkisistä aiheista? Kolumnia voi kommentoida verkkolehdessä tai minulle voi kirjoittaa sähköpostia osoitteeseen matleena.ylikoski(at)tuni.fi.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 12.6.2022.

Omien ennakkoluulojen tunnistaminen on toimittajalle tärkeää (Kaleva 25.7.2021)

Omien ennakkoluulojen tunnistaminen on toimittajalle tärkeää (Kaleva 25.7.2021)

Järjestimme sovittelujournalistien voimin tämän kesän SuomiAreenassa keskustelun otsikolla kuka uskaltaa tulla kuulluksi mediassa. Ideana oli pohtia, miten journalismi voi kantaa vastuuta siitä, että kaikenlaiset ihmiset uskaltaisivat osallistua julkiseen keskusteluun. Keskustelun tallenne löytyy Sopiva ry:n sivuilta.

Aiheen taustalla on tieto siitä, että moni meistä epäröi ja suorastaan pelkää osallistua julkiseen keskusteluun, koska sen seuraukset hirvittävät. Tästä kirjoitin myös edellisessä kolumnissani (Kaleva 23.5.).

Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat erilaisista vähemmistötaustoista tulevat ihmiset, joiden kohdalla pelkästään oma ihonväri, uskonto tai kulttuuri saattaa kirvoittaa lukijoiden vihaisen palautteen. Tällöin haastateltava ei joudu vastaamaan pelkästään omista sanomisistaan, vaan argumentoimaan ja puolustautumaan sellaisia mielikuvia ja oletuksia vastaan, joiden kanssa hänellä ei välttämättä ole mitään tekemistä.

SuomiAreenassa maanviljelijä Sakari Peltola sanoi oivaltavasti, että elämme aikaa, jossa ihanteellisella tasolla ajatellaan, että ihmisillä ei enää ole ennakkoluuloja. Ja kun niitä kuitenkin on, emme enää uskalla keskustella niistä.

Kuitenkin omien ennakkoluulojen tunnistaminen ja niistä kumpuavien tunnereaktioiden hallitseminen on avain rauhalliselle yhteiselolle moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jollainen Suomikin on. Toimittajalle nämä taidot ovat erityisen tärkeitä.

Jos toimittaja menee jutuntekoon henkselit paukkuen ymmärtämättä oman lähestymistapansa ennakkoluuloisuutta tai stereotyyppisyyttä, tuloksena on helposti juttu, jossa ei ole varsinaisia asiavirheitä, mutta jonka antama kokonaiskuva on vinoutunut, asioita entisestään pahentava tai jopa loukkaava.

Enkä puhu nyt vain perinteisistä, etnisyyteen ja vähemmistökulttuureihin liittyvistä stereotypioista. Puhun vivahteikkaasta, jatkuvasti muuttuvasta yhteiskunnasta, jossa omia arvojamme ja näkemyksiämme haastetaan koko ajan mitä erilaisimmissa asioissa.

He ovat kaikkialla: Tummaihoiset, joiden synnyinmaa ja äidinkieli on suomi. Uskovaiset, jotka eivät ole niin uskovaisia, etteivät osaisi käyttää järkeään. Rokotekriitikot, jotka eivät pelkää 5G:tä tai mikrosiruja, vaan ovat huolissaan omasta ja läheistensä terveydestä. Itseoppineet kaikkien alojen asiantuntijat, jotka ovat imeneet tietonsa oikeista tutkimuksista.  – Siis ihmiset, jotka eivät vastaa oletuksiamme. Osaammeko kohdata heidät avoimin mielin?

En kysy tätä norsunluutornista käsin, vaan itsekin kädet savessa. Olen toimittaja ja tutkija, omasta mielestäni kriittinen ja analyyttinen ajattelija, mutta myös arvokonservatiivi, lestadiolainen ja seitsemän lapsen äiti. Määritelmiä, jotka eivät jonkun mielestä sovi edes samalle paperille, saati kuvaamaan yhtä ja samaa henkilöä.

Monilla lestadiolaisilla ja varmasti muillakin uskovaisilla on kokemuksia siitä, että ihmisten suvaitsevaisuus tuntuu koskevan kaikkia muita paitsi heitä itseään. Esimerkiksi toimittajat voivat omasta liberaalista identiteetistään käsin suhtautua hienotunteisesti ja kannustavasti maahanmuuttajiin, etnisiin vähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin, mutta kotoiset arvokonservatiivit jäävät ikään kuin suvaitsevaisen katseen kuolleeseen kulmaan. Tiedän, että toimittajien ja uskovaisten kesken on tapahtunut monta loukkaavaa kohtaamista ja huonosti mennyttä juttuprosessia. Ja arvaukseni on, että syy on kenties molemminpuolisissa, joko tunnistamattomissa tai ylitsepääsemättömissä ennakkoluuloissa, jotka estävät rauhallisen ja kunnioittavan kohtaamisen.

Tiedän myös, että Pohjois-Suomessa on vaikeaa löytää lestadiolaisia haastateltavia lehtijuttuihin. Tiedän sen itsestänikin. Olen ollut muutamissa lehti- ja radiojutuissa haastateltavana, mutta en ole koskaan esiintynyt niissä lestadiolaisena – enkä haluaisikaan. Yksi syy on tietysti välitön, henkilöön menevä ja aggressiivinen palaute, jota kutsutaan nykyään vihapuheeksi. Toinen syy on omasta yhteisöstä nousevat paineet. Toimittajilla on taipumusta asettaa yksittäinen haastateltava koko yhteisönsä edustajaksi, puhumaan kaikkien puolesta. Koska olen omassa konservatiivisessa yhteisössäni varsin liberaali, tällainen asetelma olisi kiusallinen niin minulle kuin muillekin.

Omien ennakkoluulojen tunnistaminen ja haastaminen vaatii herkkyyttä, vaivannäköä ja paljon tietoa.

Tunnen myötätuntoa toimittajaa kohtaan, joka ensimmäistä kertaa lähtee tekemään juttua uskonnollisesta yhteisöstä.

Hän on yhtä hetteisellä maaperällä kuin minä vaikkapa seksuaaliseen moninaisuuteen liittyvissä asioissa ja oikeissa sananvalinnoissa. Mutta siitä se lähtee: omien arvojen ja lähtökohtien tunnistamisesta ja myöntämisestä, avoimesta mielestä ja rohkeudesta kohdata jotain uutta ja yllättävää.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 25.7.2021.

Uskaltaako sitä vielä avata suunsa? (Kaleva 23.5.2021)

Uskaltaako sitä vielä avata suunsa? (Kaleva 23.5.2021)

Kuva: Puimme journalismin vastuuta viime kesän SuomiAreenassakin, jonne järjestimme Sopiva-Sovittelujournalistien kanssa kiinnostavan keskustelun.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen on vaikeaa ja riskialtista.

Ensinnäkin on vaikea tietää, missä julkista keskustelua nykyään käydään, lehtien palstoillako vai somessa. Jos haluaa tuoda ilmi itselleen tärkeän asian, mihin pitäisi kirjoittaa?

Toiseksi odotettavaa on, että kun suunsa aukaisee, aina joku ymmärtää väärin, pahastuu ja kääntää kaiken nurinkurin. Väittely kiertyy usein siihen, kenellä on oikeus sanoa mitäkin, kuka on vallankäyttäjä ja kuka uhri ja onko kirjoittaja oikean- vai vääränlainen ihminen.

Kolmanneksi pitää varautua seuraamuksiin: ”palaute” omasta keskustelunaloituksesta voi olla mitä vain ivailusta ja haukkumisesta uhkauksiin ja häirintään asti.

Nämä julkisen keskustelun ongelmat ovat tuttuja etenkin julkisuudessa jatkuvasti esillä oleville ihmisille, kuten poliitikoille. Aika moni kieltäytyy kunnallisvaaliehdokkuudesta (YLE) juuri sen takia, että sen hinta on liian kova. Miksi vaivautua käyttämään omaa aikaansa yhteisten asioiden hoitamiseen, jos kiitokseksi saa solvauksia ja jopa vainoa?

Kokoomuslainen Kirsi Piha ilmoitti taannoin vetäytyvänsä Helsingin pormestarikisasta mm. tulehtuneen ilmapiirin takia (HS). Havahduin pohtimaan, ovatko julkisen keskustelun ongelmat jo niin vakavia, että jopa politiikan ykkösrivin pestit lakkaavat kiinnostamasta.

Julkisen keskustelun ytimessä on toimija nimeltä journalismi – tai niin me toimittajat haluamme ainakin ajatella. Journalismi nostaa esiin keskustelunaiheita, marssittaa esiin puhuvia päitä, sytyttää ja sammuttaa kohuja ja kiistoja. Perinteisesti on ajateltu, että näin journalismin tehtävä on täytetty: keskustelua on herätetty ja seuraukset – mitä ne ovatkin – eivät kuulu journalisteille vaan jollekulle muulle, kuten poliitikoille.

Mutta mikä on journalismin vastuu julkisesta keskustelusta silloin, kun se on vaikeaa tai ajaa osallistujansa jopa mahdottomiin tilanteisiin?

Perinteisesti journalismi on vakuuttanut vastuullisuuttaan korostamalla objektiivista tiedonvälitystä, faktojen oikeellisuutta ja vallan vahtikoirana toimimista. Samalla se kuitenkin usein sivuuttaa roolinsa vallankäyttäjänä, joka määrittelee julkisia puheenaiheita, puhumisen tapoja ja sitä kautta yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Onkin viimeistään nyt syytä tarkastella, millaista julkista puhetilaa journalismi luo: mitkä aiheet nostetaan esiin ja miksi, kuka saa sanoa, kenen kielellä puhutaan ja onko keskusteluun osallistuminen turvallista. Samalla on etsittävä käytännön keinoja, joilla parannetaan julkisen keskustelun laatua.

Vähintä, mitä journalismi voi tehdä, on lakata palkitsemasta julkisuudella huonoa keskustelua, hyökkääviä argumentteja ja aiheettomia kohuja.

Kärjistäen: kun joku julkkis möläyttää somessa jotain typerää, se ei ole uutinen, ellei siinä ole jotain uutisarvoista.

Käytännön keinoja rakentavan julkisen keskustelun käymiseen on kehitelty monissa tutkimushankkeissa ja erilaisissa vastuullisen journalismin uudistusliikkeissä. Esimerkiksi sovittelujournalismissa konfliktiherkkiä aiheita käsitellään tavoilla, jotka shokeeraamisen, moralisoinnin tai vastakkainasettelun sijasta kutsuvat pohtimaan monimutkaisia ilmiöitä, ilman paineita ottaa kantaa tai valita puoltaan. Konstit on lainattu ja sovellettu journalismiin dialogin, aktiivisen kuuntelun ja konfliktien sovittelun maailmasta.

Avain moniarvoistuvan ja polarisoituvan yhteiskunnan toimintakyvylle on taito sietää erimielisyyksiä ja käsitellä niitä nykyistä paremmin, etenkin julkisuudessa. Se ei ole helppoa. Monet ovatkin huolissaan “tahdomme-kuulla-kaikkia-osapuolia” -asetelmista, joissa journalismi pahimmillaan toimii ns. hyödyllisenä idioottina levittäen tahattomasti väärää tietoa ja vahingollista maailmankuvaa. Tästä keskusteltiin esimerkiksi silloin, kun Yle haastatteli etnonationalisteiksi esittäytyvää pariskuntaa.

Yksinkertainen keino käsitellä kiistanalaisia aiheita rakentavasti on kutsua hiljainen, vetäytyvä enemmistö taas mukaan keskusteluun. Psykologi Maaret Kallio sanoo kolumnissaan (HS) osuvasti, että ”pohtivampien, harkitumpien ja pehmeämpien äänien hiipuminen yleisestä keskustelusta on vakava menetys. — Tarkkailevat, havainnoivat ja hitaampia tulkintoja tekevät äänet voivat tuoda keskusteluun kaivattua juurruttavaa turvallisuutta.”

Mutta uskaltavatko ja haluavatko nämä varovaiset äänet enää osallistua? Samalla tavalla kuin demokratian on pidettävä huolta vaaleilla valittujen edustajiensa turvallisuudesta, myös journalismin on kannettava vastuuta julkiseen keskustelun osallistujien turvallisuudesta.

Kuntatutkija Jenni Airaksisen sanoin: ”[Kuntien päätöksenteossa] vallan avaimet ovat niillä, jotka pystyvät yhdistämään erilaisia näkökulmia ja luomaan siltoja ihmisten välille sen sijaan, että polttaisivat niitä.”

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 23.5.2021.

Perhe-elämä on vaikea aihe journalismille (Kaleva 21.3.2021)

Perhe-elämä on vaikea aihe journalismille (Kaleva 21.3.2021)

Kuva: Meidän porukka perhepotretissa pikkuveljen haudalla.

Millaisia uutisia ja juttuja sinä olet lukenut perhe-elämästä? Tunnistatko oman perheesi median tarjoamista tarinoista?

Mediassa kirjoitetaan paljon perheistä, kaikenlaisista perheistä. Silti mediaa kritisoidaan perheuutisoinnin yksipuolisuudesta. Jotkut kaipaavat enemmän juttuja lapsettomista pariskunnista, toiset yksineläjistä. Joidenkin mielestä ydinperheet saavat liikaa näkyvyyttä uusperheiden kustannuksella, sateenkaariperheistä puhumattakaan. Juttujen sävylläkin on merkitystä: kirjoitetaanko perhe-elämästä ongelmakeskeisesti vai tuotetaanko kuvia perheidylleistä. Kaikkia näitä näkökulmia mediasta kyllä löytyy, mutta ihmisellä on tapana noteerata isoimmin ne jutut, jotka vastaavat hänen ennakkokäsitystään – vaikkapa perheuutisoinnin vinoumasta.

Mitä merkitystä sillä on, millaisen kuvaston media tarjoilee perhe-elämästä? Jotkut pitävät sitä suurena (IS)jopa yhtenä selityksenä nykyiseen syntyvyyden laskuun (YLE). Toiset pitävät väitettä liioiteltuna (HS)Ihmiset eivät tarvitse mediaa kertomaan, mitä lapsiasiasta pitäisi ajatella (Nyt). Varmaa on, että millaisen mielikuvan media synnyttääkin, se herättää tunteita. Niinkin pessimistiseen lopputulokseen (YLE) voi päätyä, että vanhemmuudesta ja perhe-elämästä ei voi puhua niin, etteikö joku loukkaannu.

Tämä kolumni ilmestyy päivänä, joka on seitsemännen lapsemme laskettu syntymäpäivä.

Suurperheemme tarina on samalla tavalla ainutlaatuinen kuin kaikkien muidenkin perheiden.

Ensimmäiset lapset syntyivät opiskelijaperheeseen, jossa elämä oli niukkaa, mutta vapaata ja ystävien ympäröimää. Kolmas lapsi syntyi hankalasti kahden elämäntilanteen välimaastoon, paikkakunnan vaihdon ja uusien opiskelu- ja työpaikkojen paineisiin. Neljäs lapsi syntyi ensimmäiseen omaan kotiimme keskelle onnellista perheidylliä. Idylli särkyi pieniksi paloiksi, kun viides lapsemme syntyi täysiaikaisena, täydellisenä – mutta kuolleena. Kuudes lapsemme täytti tyhjän sylin ja sai rakkautta ainakin kahden edestä. Seitsemännestä lapsesta en uskalla vielä täysin sydämin iloita, ennen kuin hän on sylissäni.

Vaikka olen vuosien kuluessa lukenut mediasta satoja perheistä kertovia juttuja, en koe, että ne olisivat juurikaan pystyneet puhuttelemaan minua henkilökohtaisesti. Poikkeuksena tästä ovat muutamat lapsikuolemista kertovat jutut (HS), jotka olen kokenut tärkeiksi keskustelunavauksiksi vaikeasta, osin vaietusta aiheesta.

Kaikkein vähiten koskettaa se juttutyyppi, jossa mietitään, onko lapsiperhe-elämä ihanaa vai kamalaa. Toinen yhtä hedelmätön kysymys on, onko lapsiperhe-elämä parempaa kuin lapseton elämä. Nämä vastakkainasetteluun perustuvat keskustelut ajautuvat nopeasti loukkaantumiseen ja umpikujaan. Tosiasia on, että meidän kaikkien elämä on joskus ihanaa ja joskus vaikeaa, ja kaikenlaisissa perhemuodoissa on omat haasteensa ja ilon aiheensa.

Perhejournalismin suurin ongelma lienee sen henkilökohtaisessa luonteessa. Hyvin henkilökohtaisissa aiheissa on hyvä muistaa, että journalismi on ennen kaikkea yhteiskunnallisten asioiden käsittelyä varten. Perheasioista uutisoitaessa asioita pitäisi käsitellä henkilökohtaisten valintojen sijaan pääosin yhteiskunnallisella ja poliittisella tasolla kysyen esimerkiksi, miten lapsiperheiden jaksamista ja vanhemmuutta parhaiten tuetaan, miten huomioidaan se, että lapsella voi olla kaksi kotia tai pitäisikö yksinasuvien olla helpompaa ilmoittaa esimerkiksi ystävä lähiomaisekseen.

Tietysti henkilökohtaisuudellakin on paikkansa journalismissa. Ihminen hahmottaa maailmaa kokemusten kautta ja parhaimmillaan henkilökohtaisuus voi antaa hyvää vertaistukea ja tuoda kokonaan uusia näkökulmia keskusteluun.

Usein henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen myös lomittuvat: yksityisten asioiden yhteiskunnallinen kontekstualisointi tekee henkilökohtaisesta poliittista ja tarinasta journalismia. Ongelma syntyy, kun tarinatrendi yhdistyy “palvelujournalismiin”: tee näin, oletko aina elänyt väärin, tässä 5 keinoa, joilla voit elää paremmin! Silloin tarinat muuttuvat helposti ulossulkeviksi: ei kai kukaan halua kuulla, että hän on sattuman tai omien valintojensa takia jäänyt paitsi jostain maailman tärkeimmästä.

Omien kokemusten yleistäminen ja toisten tunteiden arvailu on yleensä virhe. Sen sijaan ihmisten tarinoiden pitäisi auttaa ymmärtämään aihetta eri näkökulmista empatian kautta.

Loukkaantumisen riskiä vähentää se, että jutuissa huomioidaan monipuolisesti erilaiset tavat elää. Eri elämäntilanteisiin ja -valintoihin liittyy aina lukemattomia reunaehtoja ja ainutlaatuisia elämäntapahtumia, joiden tunnistaminen ja syvällinen käsittely lisää ymmärrystä ja murtaa ennakkoluuloja. Juttujen moniäänisyys kutsuu näkemään harmaan eri sävyt ja ajattelemaan – ja kommentoimaan – monipuolisesti.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin 21.3.2021.

Off-season – Saariselällä kesäkuussa

Off-season – Saariselällä kesäkuussa

Varasimme majoituksen Saariselältä kesäkuun ensimmäiseksi viikoksi talven tuiskujen keskeltä, joskus helmikuulla. Silloin tuntui hyvältä idealta viettää kesäloman ensimmäinen viikko Suomen Lapissa, kaukana kaikesta, alkavan suven vehreydessä.

Tosin hetken kävi mielessä, että kumpikohan tulee olemaan oikeampi varustus matkalle, sukset vaiko uimapuku, mutta tosissani en sitä pohtinut. Kesä on kesä!

Kun lähdön hetki sitten lähestyi ja aloimme pohtia pakkaamista, totuus paljastui tipoittain: Saariselällä on vielä 50 cm lunta, oikea ulkoiluvarustus on kevyt toppavaatetus ja kumisaappaat, ja paras menovinkki on Saariselän laskettelurinteet, jotka viettävät juuri lomaviikollamme “kesäpäiviään”. Ja Keski-Suomessa oli sentään lehti puussa, hellettä ilmassa ja kesärimpsut päällä!

Noh, Suomen kesä vaatii asennetta, sehän tiedetään kyllä.

Lappi sulaa ja pulppuaa

Keväällä 2020 Lappi koki ennätykselliset tulvat. Talvella lunta oli tavanomaista enemmän ja keväällä se suli tavanomaista nopeammin. Ajaessamme kohti Lappia jännitimme, onko nelostie poikki esimerkiksi Rovaniemen kohdalla, mutta ei se ollut. Moottoritien varrelle pysäköityjä autoja ihmettelimme, ja myöhemmin luimme uutisista, että kyse oli väliaikaisesta parkista, josta ihmiset jatkoivat matkaa veneellä kohti tulvan saartamia kotejaan.

Kävimme ihailemassa hurjia vesimassoja Vikakönkäällä Rovaniemen pohjoispuolella. Uskomatonta, miten paljon vettä talvisiin lumimhankiin kätkeytyy!

Ne viattomat pumpulihiutuvat, joita taivaalta tippuu – millaisia vesimassoja niistä kertyykään!

Lapset katselevat sillan kaiteen yli kuohuvaa jokea.
Ihmettä ja kummaa…

Isosiskon sylissä oleva vauva osoittaa sormellaan eteenpäin.
Seurueen pienimmäinenkin oli ihmeissään!

Saariselän pieni taajama löytyi piiiitkän ajomatkan jälkeen käppyräisten koivujen ja ruskeanharmaiden kanervakankaiden keskeltä. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Olimme jo Sodankylän jälkeen todenneet, että on parempi laskea ajan kuluksi poroja kuin autoja – niin vähissä ne olivat (siis autot). Holiday Clubin vastaanotto oli kuitenkin auki, ja saimme avaimet vuokraamaamme osakkeeseen ilman ongelmia.

Kömmimme umpiväsyneinä nukkumaan. Seuraava aamu yllätti meidät aurinkoisena ja lämpimänä. Asteita oli 15 jo aamupäivästä ja tuntui uskomattomalta, että Saariselän rinteet olisivat laskettelukunnossa. Näin kuitenkin oli luvattu, ja rinteeseen oli meneminen heti seuraavana päivänä. Lapset olisivat halunneet lähteä heti, mutta… aikuisten on saatava levätä loman ensimmäisenä päivänä, niin käsittämätöntä kuin se lasten mielestä onkin.

Odotuspäivänä pojat kuivaharjoittelivat laskettelua ja lautailua mökin pihassa. Helle hellii…

Iltapäivällä kävimme poikien kanssa kävelemässä Saariselän keskustassa. Tuhansien, sulamisvesistä syntyneiden purojen solina oli kuin kaunista musiikkia, joka säesti jokaista askeltamme. Vettä oli ihan joka paikassa! Sitä kuohui kaikkien teiden ojissa pieninä jokina, sitä valui metsien sammallattioita pitkin leveinä virtoina, sitä juoksi pitkin ja poikin teitä ja kulkureittejä ja jalankulkijan piti tosissaan katsoa, mihin jalkansa pisti, jos halusi pitää lenkkarinsa kuivina.

Tien vieressä juoksee kirkasvetinen puro.
Tuhansien purojen solina – parasta mitä korvat voivat toivoa.

Closed temporarily

Saariselän kylällä oli aivan kuollutta. Hotelleissa ja ravintoloissa oli laput ovilla, matkailupalveluyrittäjät olivat sulkeneet ovensa ja jopa Saariselän kelohonkainen kappeli oli lukossa “due to Covid19”. Jokainen koronakevään elänyt tietää, mitä tuo outo sana-kirjain-yhdistelmä tarkoittaa. Olimme tietysti varautuneet tähän lähtiessämme lomalle, olivathan tiukimmat koronarajoitukset vasta ihan äsken hellittäneet. Mutta että ihan kaikki! Kylpylä oli kiinni, Angry Birds -puisto oli kiinni, Metsähallituksen asiakaspalvelupiste oli kiinni, kanootteja ja maastopyöriä vuokraavat yritykset olivat kiinni… Ja pahinta kaikesta: myös luonto- ja patikointipolkujen kerrottiin olevan kiinni siinä mielessä, että lunta oli vielä niin paljon, ettei niille päässyt jalkaisin, mutta kuitenkin niin vähän, ettei hiihtäminenkään enää onnistunut.

Talvimatkailulle tehdyt turismirakenteet ovat aika rujon näköisiä kesällä. Luulisi, että kaavoittaja/kunta vaatisi yrittäjiä maisemoimaan tunturien rinteeseen rouhaistut hotellitontit. Vai eikö näitä olekaan tarkoitus katsella kesällä?

Koska Saariselän tarjonta oli niin vähäistä, aloimme vilkuilla kauemmas. Ehkä Inarissa olisi vähemmän lunta ja enemmän tekemistä? Etsimme menovinkkejä netistä (kiitos hyvistä vinkeistä, Päivi Kaarina Laajanen). Miten olisi risteily Inarijärvellä? Ei onnistu, järvi on vielä jäässä. Entä Piepaljärven erämaakirkko? Ei, polku on vielä tukossa. Entä Tankavaaran kultakylä ja kullanhuuhdonta? Ei, ulkohuuhdonta-alue on vielä lumen ja jään alla, ja sisäaltaat on jo suljettu kesäkautta ennakoiden… Vähitellen opimme, että kyse ei olekaan etupäässä korona-ajan tuomasta hiljaisuudesta ja passiivisuudesta, vaan ilmiöstä nimeltä off-season, ‘sesonkikauden ulkopuoli’, kankeasti käännettynä.

Tämä ja moni muu yritys oli laittanut lapun luukulle. Tiedä sitten, oliko kyse koronasta vai off-seasonista.

Off-season -ohjeet Lappiin

Tilanne vaati uudelleen orientoitumista. Mitä Ylä-Lapissa voi tehdä alkukesällä, kevään ja kesän taitekohdassa? Esittelen tässä muutaman idean.

Uhmaa kelirikkoa.

Vaikka sanotaan, että patikointipoluille ja latupohjille ei ole menemistä, kannattaa silti mennä. Polkuja on monenlaisia ja ne kulkevat erilaisissa maastoissa. Vaikka jotkut polut ovat silkkaa, upottavaa lumitohjoa, jotkut ovat jo sulia ja joillakin poluilla lumi- ja sulat osuudet vuorottelevat. Poluille ja latupohjille tallaantunut lumi sulaa viimeisenä, joten useimmat lumikohdat voi ohittaa kiertämällä metsän kautta (Lapin metsät ovat siitä ihania, että sinne mahtuu aina sisään, eikä umpeen kasvaneita ryteikköjä ole missään).

Kokemuksemme osoittavat, että parhaiten saavutettavissa ovat polut, jotka on rakennettu sorasta tai murskeesta. Ne ovat hyvin vettä läpäiseviä ja sitä paitsi vähän koholla maanpinnasta, jolloin maan pintaa pitkin juokseva vesi ei tulvi polulle asti. Saariselällä tällaisia polkuja ovat ainakin Auroran polku (jonka varrella on todella hieno ja moderni Auroran päivätupa) sekä Prospektorin kaivokselle vievä rengasreitti (jonka senkin varrella on kaivoksen lisäksi tunnelmallinen päivätupa). Kaunispään huipulle pääsee maantietä pitkin ja Kiilopäätä huiputtaessa kannattaa valita suorin, soralla päällystetty ja portailla varustettu 1,9 km:n pituinen reitti. (Voin luvata, että jos yrität jotain muuta reittiä, saat kääntyä takaisin.)

 

Vaakasuora sade meinaa paiskata tytöt kumoon…

…ja tuonne, Kiilopään huipulle, pitäisi päästä!

Ensi kerralla sitten. Nyt äkkiä autoon kaakaota juomaan ja lämmintä saunaa kohti.

Silmälasipäisen murhe. Tämän takia sateessa patikointi ei oikein houkuta.

PS:Viimeisenä yönä ennen lähtöä päätimme Saiman kanssa yrittää Kiilopään huiputusta toisen kerran. Tuloksen näette artikkelin ensimmäisestä kuvasta!

Etsi avoinna oleva safariyritys puskaradion avulla ja vuokraa maastopyörä.

Vaikka matkailupalveluyrityksillä on laput luukulla ja nettisivujenkin perusteella näyttää, että liike on kiinni, useissa yrityksissä on silti väkeä paikalla. Kesäkausi on alkamassa ja siihen pitää tietysti valmistautua. Kysele kaupan kassalta, Holiday Clubin vastaanotosta tai ohikulkijoilta, mistä voisi mahdollisesti vuokrata välineitä, ja jokin yritys varmasti löytyy. Meitä palveli erittäin hienosti Lapin Luontolomat, joka avasi ovensa ihan meitä varten useamman kerran lomaviikon aikana. Maastopyörä aikuiselle kustansi 38 euroa ja lapselle 25 euroa/vuorokausi.

Maastopyörän oveluus on siinä, että sillä pääsee liikkumaan märässäkin maastossa kuivin jaloin. Ja siinä, että ajaessaan superhienolla ja sporttisella maastopyörällä lapsi venyy uskomattomiin suorituksiin patikointipoluilla, joita hän ei jaksa taaplata jalkaisin ilman marinoita ja murinoita.

Pikkumiehet pyöräilivät sujuvasti pehmeällä polulla ja umpimetsässäkin.

Prospektorin kaivoksen ja Piispanojan tulistelupaikan rengasreitti oli ehkä kaunein kaikista mitä me ehdimme kiertää.

Piispanojan tulistelupaikalla on nuotiopaikka, grillimökki ja huussi.

Tulva-aikana Piispanoja oli enemmänkin joki…

…johon eräs hullu mies huittisista päätti heittää talviturkkinsa.

Prospektorin kultakaivoksen jäänteet. Mökistä voi kurkistaa yli 50 metriä syvään kaivoskuiluun, mikä oli kyllä karmivan kylmettävä kokemus. Miten kukaan, ikinä on voinut laskeutua sinne??

Kaivoksen ympärille on aikanaan kasattu valtavat määrät maata. Kuilu syveni, mutta kultaa ei vain löytynyt…

Pyörällä voi polkaista myös Kaunispään huipulle pikitietä pitkin. Maisemaa voi ihailla näkötornistakin.

Laskettelurinteet ja hiihtohissi pysähtyneenä, hiljaisena – outo kokemus.

 

Kysele Tankavaarasta kullanhuuhdontamahdollisuutta tai kokeile sitä omatoimisesti.

Tankavaaran kultakylä tarkoittaa kahta eri asiaa. Kultakylä on ensinnäkin majoitus-, ravintola- ja ohjelmapalveluja tarjoava yritys ja kullankaivuun tunnelmiin rakennettu puisto ja toisaalta Kultamuseo, jolla silläkin on omia kullankaivuuseen liittyviä piharakennuksia ym. rekvisiittaa. Nämä kaksi kohdetta kannattaa tietysti yhdistää ja siirtyä niiden välillä jalkaisin puistoalueen läpi. Me kävimme ensin Kultamuseossa ja siirryimme sitten Kultakylän puolelle Wanhaan Waskoolimieheen syömään lounasta, suosittelen lämpimästi molempia!

Vaikka kullanhuuhdontamahdollisuutta ei siis Kultamuseossa ollut (talvisin siellä voi huuhtoa sisällä ja kesäisin ulkona, mutta off-seasonin aikaan ei missään), Kultakylän puolella pääsimme silti kokeilemaan huuhtomista ravintolan sivuhuoneeseen rakennetussa kullanhuuhdontamiljöössä. Sielläkin oli vesipumppu jo pois päältä, eikä kaikki ihan viimeisen päälle, mutta opastus oli asiantuntevaa ja kokemus ainutlaatuinen. Oli vaikeaa päättää, mennäkö ohjattuun kullanhuuhdontaan (yksi vaskoolillinen/melko varmasti muutama pikkuhippunen/10 euroa) vai ostaako oma vaskooli + Tankavaaran kultahiekkapussi (kultatakuulla) (30 euroa), vaiko pelkkä vaskooli ja lähteä kokeilemaan onneaan luonnon helmassa (20-30 euroa + Lapin Kullankaivajain Liiton jäsenmaksu).

Meillä on iso porukka, joten teimme lopulta kaikkea: pienimmäinen kullanhuuhtoja löysi hippunsa ohjatusti, isommat taas huuhtoivat hiput esiin kultapussista ja kaikki kokeilivat onneaan lähimmällä Liiton valtauksella, josta sieltäkin löytyi muutama hippu lasiputkeen talletettavaksi!

Kultakylän ravintolassa Wanhassa Waskoolissa järjestettiin opastettua kullanhuuhdontaa sisätiloissa kauden ulkopuolellakin.

6-vuotias harjoittelee vaskoolin käyttöä.

Valitse kohde, jossa on portaat.

Portaat ovat sulat ja kuivat, vaikka metsässä ja poluilla olisikin lunta. Porraskohteita ovat esimerkiksi edellämainittu Kiilopää sekä Ivalon toiselta puolen löytyvä Karhunpesäkivi, jonka uumeniin voi ryömiä vaikka sadettakin pitelemään. Kivi oli tosi hieno ja nousu sinne helppo, mutta täytyy sanoa, että petyin “Inarinjärven näköalaan”, joka olisi pitänyt aueta pesäkiven jälkeen olevalta näköalatasanteelta. Kyllä se järvi siellä pilkahti sinisessä horisontissa, mutta eipä paljon muuta.

Karhunpesäkivelle vei en-muista-kuinka-monta porrasta.

Karhun luolaan mahtuu helposti ryömimään…

…ja sisällä tunnelma on kalsean hieno!

Niin sanottu näköala Inarinjärvelle.

 

Aja Ivaloon tai Inariin.

En oikeastaan ymmärrä, miksi Lapin matkailun sydän ja ydin on rakentunut juuri Saariselälle. Tai no, mistäpä minä tiedän, miten hienoa täällä on talvella, mutta näin kesävinkkelistä tuntuu, että hienommat maisemat ja tunnelmat on tarjolla Ivalossa ja Inarissa, jossa jokilaakson leppeämpi ilmanala saa luonnon kukoistamaan aiemmin ja runsaammin kuin Saariselällä ja jossa Inarinjärven kauniit rannat koristavat maisemaa.

Inarissa hieno off-season-kohde on luontokeskus ja saamelaismuseo Siida, joka on auki ympäri vuoden ja pelastaa sateisenkin päivän.

Siida on melko tavallisen oloinen maakuntamuseo, tosin saamelaisaiheen ympärille rakennettu. Parasta Siidassa onkin ulkoalue museorakennuksen takana, joka on jo itsessään muinaismuistokohde. Alueella on tiettävästi ollut Ylä-Lapin vanhinta asutusta: ensimmäiset merkit elämästä ovat 10 000 vuoden takaa, eli aivan jääkauden tuntumasta! Muinaismuistoalueelle on kerätty saamelaisten perinteisiä asuinrakennuksia sekä metsästykseen ja kalastukseen liittyvää esineistöä. Noin kilometrin mittainen polku kiemurtelee hienossa Inarinjärven rantamaisemassa ja puron varrella, ja hyvin laaditut opaskyltit kertovat, mitä missäkin kodassa ja sammalkattoisessa asumuksessa on tehty ja säilytetty.

Hassunhauska huomio oli se, että museon henkilökunta selvästi vähätteli ulkomuseota. Keskustelu meni jotenkin näin:

“Mitä siellä ulkoalueella on?”
“No siellä jonkinlainen ulkoilmamuseo.”
“Haluaisimme evästellä museovierailun aikana. Siellä ulkona voi varmaan syödä eväitä?”
“No ei siellä oikein ole mitään paikkaa, missä voisi syödä. Istumapaikkoja on tosi niukasti.”
“Museokierroksen jälkeen haluaisimme nähdä Inarinjärven jostain näköalapaikalta. Osaisitteko neuvoa meille parhaat näköalapaikat?”
“Ei sellaisia tässä kylällä oikein ole. Tuossa joen varrella on reitti, jota voi kävellä ja katsella järvelle. Mutta polku on molemmista päistä poikki tulvan takia.”
“No kauempana on varmaan kuitenkin jotain hyviä tähystelypaikkoja?”
“No voi käydä kokeilemassa Tuulispään maston juurelta vaikka, ja onhan siellä Ukonjärvelläkin näköalapaikka.”

Minun mielestäni ulkoilmamuseo oli mitä hienoin, ainutlaatuinen, ja siellä oli monta mahtavaa eväspaikkaa esimerkiksi järven rannalla, joen rannalla tai hirsimökin portailla – ja niitä penkkejäkin oli useita – ja sitä paitsi ei voi olla totta, että valtavaa Inarinjärveä ei voisi ihailla  lukemattomista paikoista tässä vaaramaastossa! Oliko tuossa museovirkailijan asenteessa jotain lappilaista?

Ulkoilmamuseon uusimpia rakennuksia.

Tässä tuvassa on asuttu vielä 1950-luvulla, ja sisustus oli sen mukainen.

Muinainen elämänmeno aina mietityttää.

Kyllä ne entisaikaiset ihmiset osasivat asuinpaikkansa valita. Tässä on sijainnut kota 2000 vuotta sitten, ja kivilattia on vielä jäljellä. Siis siihen aikaan, kun Juudeassa vaikutti eräs Jeesus Nasaretilainen!

Löytyi se näköalakin lopulta. Inarinjärvi.

Huvittavaa on se, että kun lomaviikkomme alkoi olla lopussa, meidät valtasi tunne, että emme ole nähneet Lappia vielä tarpeeksi. Ja niinpä ostimme kolme lisävuorokautta majoitusta voidaksemme tehdä ne viimeiset visiitit Lapin sateiseen ja kylmään alkukesään, jotka vielä olivat tekemättä! Ja kylmää ja sateista totta vie oli. Joku myrskytuuli tempaisi tuntureilta kylälle sateet mukanaan ja mittari painui lähemmäs nollaa. Viimeiset sadepäivät vietimme lopulta mukavasti hotellilla videoita katsellen ja lättykestejä pidellen. Yhdeksän lomapäivän jälkeen olimme valmiita lähtemään kotiin, mutta Lapin lumo oli jo tehnyt tehtävänsä.

Lappiin on päästävä takaisin, ja mieluiten koko lyhyeksi kesäksi. Haluaisin nähdä kaiken kevään sulamispuroista syksyn ensimmäiseen hallayöhön asti.

Panoraama kesään

Panoraama kesään

Täytän tänään 34 vuotta. Tähän elokuun lopun merkkipäivään on aina liittynyt ilon lisäksi haikeutta. Iloitsen vanhenemisestani, mutta samalla suren taakse jäävää kesää. Kun elokuu taittuu loppupuolelleeen, koulut alkavat ja arki alkaa hiillostaa, voiko tehdä muuta johtopäätöstä kuin että kesä on ohi.

Tässä kohtaa aina epäilen, olenko varmasti muistanut ja osannut nauttia tarpeeksi. Vietinkö riittävästi aikaa lasten kanssa? Ulkoilinko tarpeeksi? Mitä kaikkea jäi tekemättä? Oliko reissuja liian paljon vai liian vähän? Silloin on oikea aika katsoa kesän valokuvat ja todeta: kesä ON pitkä ja lämmin, täynnä hymyä ja aurinkoa!

 

Keväällä valon lisääntyessä kasvaa myös toivo. Toivo lämmöstä, lomasta, levosta, yhdessäolosta, kaikesta siitä mukavasta ja ihanasta, jota ei ehditty talvella tehdä. Kuten retkeillä. Tämän kevään ensimmäinen retki kohdistui kotimetsiin.

 

Kotikulmilta on tämäkin niemennokka. Ei uskoisi, että kauniin niityn alle kätkeytyy vanhan sahan jäänteet, tai tarkemmin sanoen sahan saastuttama maa-aines, jolle ei ole voitu tehdä muuta kuin kapseloida ja maisemoida se näkymättömiin. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Jos maa olisi tervettä, tätä kaunista retkikohdetta tuskin olisi – kalliita rantatontteja vain.

 

Helatorstaina meidät palkittiin siitä, että olemme maksaneet uskollisesti sähkölaskumme. Sähköyhtiö Elenia tarjosi liput Särkänniemeen. Minä ja Vilppu huvittelimme tavallamme.

 

Hatanpään puutarha on kestosuosikki Tampereella.

 

Kukkakimppu

 

Oli hienoa väkeä liikkeellä!

 

Kesä alkaa virallisesti Ilmarin synttäreistä. Viisivuotias oli tarkkana siitä, että aamupala tuodaan merkkipäivänä sänkyyn.

 

Petäjävedelle saatiin huippusuosittu pumptrack-rata.

 

Parveke on nyt siinä käytössä kuin mihin se on tarkoitettu…

 

Aamuinen pala puolison laittamana <3

 

Työtä…

 

…ja huvia. Lieneekö muissa perheissä sama tilanne Tuurin ilmaisen tivolin kanssa; että lapset rakastavat ja vanhemmat sietävät?

 

Ilmeisesti kaikki Suomen marjat sattuivat tänä kesänä Keski-Suomeen. Meitähän se ilahdutti – tai ainakin minua ja Hannesta.

 

Yksi marjareissu sentään päättyi lasten kannalta hyvin. Mentiin Uuraisille nostalgiselle Hietasaaren leirintäalueelle rantasaunomaan. Väkiä oli ku pipoa, mutta iso oli saunakin…

 

Mustikkaa, mustikkaa!

 

Tärkeä makutesti: kummanlainen mustikkapiirakka on se Oikea Mustikkapiirakka?

 

Neito metsässä…

 

Ja toinen, joka tuli sieltä pois.

 

Taas marjassa, hän huokaisee.

 

“Mutta maisemat ovat komeat!”

 

“Lapsena käytiin aina Kokkolan mökillä…”

 

“Ajeltiin moottoriveneellä kovassa aallokossa…”

 

“… Ja tehtiin itse lujat solmut.”

 

Saima rantakallioilla.

 

Suviseurat Muhoksella

 

Mummolan ihanat leikit!

 

Iso tyttömmekin innostuu mummolassa leikkimään.

 

Lettukestit.

 

Vilppu oppi kesän aikana nauttimaan kylpemisestä.

 

Lohjanjärven rannat auringonpaisteessa. Kävin vanhan ystävän luona yötä, ja hän houkutteli uimasille anivarhain. Lohjanjärvi on kaunis, mutta outo: se muistuttaa kasvustoltaan, maisemaltaan ja vedenväriltään enemmän merta kuin järveä.

 

Puutarhaunelmat kuuluivat tähän kesään. Nyt kun on oma piha ja puutarha, voi vihdoin tehdä kauaskantoisia suunnitelmia. Niitä on muuten helppo tehdä! Kun vielä joku piika tai renki toteuttaisi ne. Tässä Vivamon kukkatarhassa tunsin voimatonta ihailua… Ehkä noista penkillä istuvista kukkasista olisi joskus apua puutarhassakin?

 

Hiljaisuuden puutarhassa koetin pyyhkiä kademielen ja to do -listat mielestäni ja nauttia vain. Vivamon Raamattukylä on hieno kesäkohde puutarhaihmisille ja kaikille niille, jotka kaipaavat hiljentymistä.

 

Roolileikki on ihan parasta yhdessäoloa!

 

Päästiin mummolan asuntoautolla reissuun!

 

Oulunjärvellä paistoi aurinko, vaikka säätiedotus lupasi rankkaa sadetta.

 

Mies,

 

vaimo ja lapsi.

 

Kajaaninlinna oli jännittävä paikka.

 

Vilpusta tuli puolivuotias.

 

Eva Ryynäsen kotimuseossa vaikututtiin taiteesta.

 

Kolme sisarusta ihmettelee seitsemää veljestä.

 

Pöllöt rivissä…

 

Imatrankosken uoma ennen…

 

…ja jälkeen.

 

Akseli täytti seitsemän vuotta,

 

ja lähti isosisarusten kanssa koulutielle.

 

 

Nyt saa uusi syksy, uusi lukukausi ja uusi ikävuosi viedä meidät mennessään. Kiitos seurastasi!