Off-season – Saariselällä kesäkuussa

Off-season – Saariselällä kesäkuussa

Varasimme majoituksen Saariselältä kesäkuun ensimmäiseksi viikoksi talven tuiskujen keskeltä, joskus helmikuulla. Silloin tuntui hyvältä idealta viettää kesäloman ensimmäinen viikko Suomen Lapissa, kaukana kaikesta, alkavan suven vehreydessä.

Tosin hetken kävi mielessä, että kumpikohan tulee olemaan oikeampi varustus matkalle, sukset vaiko uimapuku, mutta tosissani en sitä pohtinut. Kesä on kesä!

Kun lähdön hetki sitten lähestyi ja aloimme pohtia pakkaamista, totuus paljastui tipoittain: Saariselällä on vielä 50 cm lunta, oikea ulkoiluvarustus on kevyt toppavaatetus ja kumisaappaat, ja paras menovinkki on Saariselän laskettelurinteet, jotka viettävät juuri lomaviikollamme “kesäpäiviään”. Ja Keski-Suomessa oli sentään lehti puussa, hellettä ilmassa ja kesärimpsut päällä!

Noh, Suomen kesä vaatii asennetta, sehän tiedetään kyllä.

Lappi sulaa ja pulppuaa

Keväällä 2020 Lappi koki ennätykselliset tulvat. Talvella lunta oli tavanomaista enemmän ja keväällä se suli tavanomaista nopeammin. Ajaessamme kohti Lappia jännitimme, onko nelostie poikki esimerkiksi Rovaniemen kohdalla, mutta ei se ollut. Moottoritien varrelle pysäköityjä autoja ihmettelimme, ja myöhemmin luimme uutisista, että kyse oli väliaikaisesta parkista, josta ihmiset jatkoivat matkaa veneellä kohti tulvan saartamia kotejaan.

Kävimme ihailemassa hurjia vesimassoja Vikakönkäällä Rovaniemen pohjoispuolella. Uskomatonta, miten paljon vettä talvisiin lumimhankiin kätkeytyy!

Ne viattomat pumpulihiutuvat, joita taivaalta tippuu – millaisia vesimassoja niistä kertyykään!

Lapset katselevat sillan kaiteen yli kuohuvaa jokea.
Ihmettä ja kummaa…
Isosiskon sylissä oleva vauva osoittaa sormellaan eteenpäin.
Seurueen pienimmäinenkin oli ihmeissään!

Saariselän pieni taajama löytyi piiiitkän ajomatkan jälkeen käppyräisten koivujen ja ruskeanharmaiden kanervakankaiden keskeltä. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Olimme jo Sodankylän jälkeen todenneet, että on parempi laskea ajan kuluksi poroja kuin autoja – niin vähissä ne olivat (siis autot). Holiday Clubin vastaanotto oli kuitenkin auki, ja saimme avaimet vuokraamaamme osakkeeseen ilman ongelmia.

Kömmimme umpiväsyneinä nukkumaan. Seuraava aamu yllätti meidät aurinkoisena ja lämpimänä. Asteita oli 15 jo aamupäivästä ja tuntui uskomattomalta, että Saariselän rinteet olisivat laskettelukunnossa. Näin kuitenkin oli luvattu, ja rinteeseen oli meneminen heti seuraavana päivänä. Lapset olisivat halunneet lähteä heti, mutta… aikuisten on saatava levätä loman ensimmäisenä päivänä, niin käsittämätöntä kuin se lasten mielestä onkin.

Odotuspäivänä pojat kuivaharjoittelivat laskettelua ja lautailua mökin pihassa. Helle hellii…

Iltapäivällä kävimme poikien kanssa kävelemässä Saariselän keskustassa. Tuhansien, sulamisvesistä syntyneiden purojen solina oli kuin kaunista musiikkia, joka säesti jokaista askeltamme. Vettä oli ihan joka paikassa! Sitä kuohui kaikkien teiden ojissa pieninä jokina, sitä valui metsien sammallattioita pitkin leveinä virtoina, sitä juoksi pitkin ja poikin teitä ja kulkureittejä ja jalankulkijan piti tosissaan katsoa, mihin jalkansa pisti, jos halusi pitää lenkkarinsa kuivina.

Tien vieressä juoksee kirkasvetinen puro.
Tuhansien purojen solina – parasta mitä korvat voivat toivoa.

Closed temporarily

Saariselän kylällä oli aivan kuollutta. Hotelleissa ja ravintoloissa oli laput ovilla, matkailupalveluyrittäjät olivat sulkeneet ovensa ja jopa Saariselän kelohonkainen kappeli oli lukossa “due to Covid19”. Jokainen koronakevään elänyt tietää, mitä tuo outo sana-kirjain-yhdistelmä tarkoittaa. Olimme tietysti varautuneet tähän lähtiessämme lomalle, olivathan tiukimmat koronarajoitukset vasta ihan äsken hellittäneet. Mutta että ihan kaikki! Kylpylä oli kiinni, Angry Birds -puisto oli kiinni, Metsähallituksen asiakaspalvelupiste oli kiinni, kanootteja ja maastopyöriä vuokraavat yritykset olivat kiinni… Ja pahinta kaikesta: myös luonto- ja patikointipolkujen kerrottiin olevan kiinni siinä mielessä, että lunta oli vielä niin paljon, ettei niille päässyt jalkaisin, mutta kuitenkin niin vähän, ettei hiihtäminenkään enää onnistunut.

Talvimatkailulle tehdyt turismirakenteet ovat aika rujon näköisiä kesällä. Luulisi, että kaavoittaja/kunta vaatisi yrittäjiä maisemoimaan tunturien rinteeseen rouhaistut hotellitontit. Vai eikö näitä olekaan tarkoitus katsella kesällä?

Koska Saariselän tarjonta oli niin vähäistä, aloimme vilkuilla kauemmas. Ehkä Inarissa olisi vähemmän lunta ja enemmän tekemistä? Etsimme menovinkkejä netistä (kiitos hyvistä vinkeistä, Päivi Kaarina Laajanen). Miten olisi risteily Inarijärvellä? Ei onnistu, järvi on vielä jäässä. Entä Piepaljärven erämaakirkko? Ei, polku on vielä tukossa. Entä Tankavaaran kultakylä ja kullanhuuhdonta? Ei, ulkohuuhdonta-alue on vielä lumen ja jään alla, ja sisäaltaat on jo suljettu kesäkautta ennakoiden… Vähitellen opimme, että kyse ei olekaan etupäässä korona-ajan tuomasta hiljaisuudesta ja passiivisuudesta, vaan ilmiöstä nimeltä off-season, ‘sesonkikauden ulkopuoli’, kankeasti käännettynä.

Tämä ja moni muu yritys oli laittanut lapun luukulle. Tiedä sitten, oliko kyse koronasta vai off-seasonista.

Off-season -ohjeet Lappiin

Tilanne vaati uudelleen orientoitumista. Mitä Ylä-Lapissa voi tehdä alkukesällä, kevään ja kesän taitekohdassa? Esittelen tässä muutaman idean.

Uhmaa kelirikkoa.

Vaikka sanotaan, että patikointipoluille ja latupohjille ei ole menemistä, kannattaa silti mennä. Polkuja on monenlaisia ja ne kulkevat erilaisissa maastoissa. Vaikka jotkut polut ovat silkkaa, upottavaa lumitohjoa, jotkut ovat jo sulia ja joillakin poluilla lumi- ja sulat osuudet vuorottelevat. Poluille ja latupohjille tallaantunut lumi sulaa viimeisenä, joten useimmat lumikohdat voi ohittaa kiertämällä metsän kautta (Lapin metsät ovat siitä ihania, että sinne mahtuu aina sisään, eikä umpeen kasvaneita ryteikköjä ole missään).

Kokemuksemme osoittavat, että parhaiten saavutettavissa ovat polut, jotka on rakennettu sorasta tai murskeesta. Ne ovat hyvin vettä läpäiseviä ja sitä paitsi vähän koholla maanpinnasta, jolloin maan pintaa pitkin juokseva vesi ei tulvi polulle asti. Saariselällä tällaisia polkuja ovat ainakin Auroran polku (jonka varrella on todella hieno ja moderni Auroran päivätupa) sekä Prospektorin kaivokselle vievä rengasreitti (jonka senkin varrella on kaivoksen lisäksi tunnelmallinen päivätupa). Kaunispään huipulle pääsee maantietä pitkin ja Kiilopäätä huiputtaessa kannattaa valita suorin, soralla päällystetty ja portailla varustettu 1,9 km:n pituinen reitti. (Voin luvata, että jos yrität jotain muuta reittiä, saat kääntyä takaisin.)

 

Vaakasuora sade meinaa paiskata tytöt kumoon…
…ja tuonne, Kiilopään huipulle, pitäisi päästä!
Ensi kerralla sitten. Nyt äkkiä autoon kaakaota juomaan ja lämmintä saunaa kohti.
Silmälasipäisen murhe. Tämän takia sateessa patikointi ei oikein houkuta.

PS:Viimeisenä yönä ennen lähtöä päätimme Saiman kanssa yrittää Kiilopään huiputusta toisen kerran. Tuloksen näette artikkelin ensimmäisestä kuvasta!

Etsi avoinna oleva safariyritys puskaradion avulla ja vuokraa maastopyörä.

Vaikka matkailupalveluyrityksillä on laput luukulla ja nettisivujenkin perusteella näyttää, että liike on kiinni, useissa yrityksissä on silti väkeä paikalla. Kesäkausi on alkamassa ja siihen pitää tietysti valmistautua. Kysele kaupan kassalta, Holiday Clubin vastaanotosta tai ohikulkijoilta, mistä voisi mahdollisesti vuokrata välineitä, ja jokin yritys varmasti löytyy. Meitä palveli erittäin hienosti Lapin Luontolomat, joka avasi ovensa ihan meitä varten useamman kerran lomaviikon aikana. Maastopyörä aikuiselle kustansi 38 euroa ja lapselle 25 euroa/vuorokausi.

Maastopyörän oveluus on siinä, että sillä pääsee liikkumaan märässäkin maastossa kuivin jaloin. Ja siinä, että ajaessaan superhienolla ja sporttisella maastopyörällä lapsi venyy uskomattomiin suorituksiin patikointipoluilla, joita hän ei jaksa taaplata jalkaisin ilman marinoita ja murinoita.

Pikkumiehet pyöräilivät sujuvasti pehmeällä polulla ja umpimetsässäkin.
Prospektorin kaivoksen ja Piispanojan tulistelupaikan rengasreitti oli ehkä kaunein kaikista mitä me ehdimme kiertää.
Piispanojan tulistelupaikalla on nuotiopaikka, grillimökki ja huussi.
Tulva-aikana Piispanoja oli enemmänkin joki…
…johon eräs hullu mies huittisista päätti heittää talviturkkinsa.
Prospektorin kultakaivoksen jäänteet. Mökistä voi kurkistaa yli 50 metriä syvään kaivoskuiluun, mikä oli kyllä karmivan kylmettävä kokemus. Miten kukaan, ikinä on voinut laskeutua sinne??
Kaivoksen ympärille on aikanaan kasattu valtavat määrät maata. Kuilu syveni, mutta kultaa ei vain löytynyt…
Pyörällä voi polkaista myös Kaunispään huipulle pikitietä pitkin. Maisemaa voi ihailla näkötornistakin.
Laskettelurinteet ja hiihtohissi pysähtyneenä, hiljaisena – outo kokemus.

 

Kysele Tankavaarasta kullanhuuhdontamahdollisuutta tai kokeile sitä omatoimisesti.

Tankavaaran kultakylä tarkoittaa kahta eri asiaa. Kultakylä on ensinnäkin majoitus-, ravintola- ja ohjelmapalveluja tarjoava yritys ja kullankaivuun tunnelmiin rakennettu puisto ja toisaalta Kultamuseo, jolla silläkin on omia kullankaivuuseen liittyviä piharakennuksia ym. rekvisiittaa. Nämä kaksi kohdetta kannattaa tietysti yhdistää ja siirtyä niiden välillä jalkaisin puistoalueen läpi. Me kävimme ensin Kultamuseossa ja siirryimme sitten Kultakylän puolelle Wanhaan Waskoolimieheen syömään lounasta, suosittelen lämpimästi molempia!

Vaikka kullanhuuhdontamahdollisuutta ei siis Kultamuseossa ollut (talvisin siellä voi huuhtoa sisällä ja kesäisin ulkona, mutta off-seasonin aikaan ei missään), Kultakylän puolella pääsimme silti kokeilemaan huuhtomista ravintolan sivuhuoneeseen rakennetussa kullanhuuhdontamiljöössä. Sielläkin oli vesipumppu jo pois päältä, eikä kaikki ihan viimeisen päälle, mutta opastus oli asiantuntevaa ja kokemus ainutlaatuinen. Oli vaikeaa päättää, mennäkö ohjattuun kullanhuuhdontaan (yksi vaskoolillinen/melko varmasti muutama pikkuhippunen/10 euroa) vai ostaako oma vaskooli + Tankavaaran kultahiekkapussi (kultatakuulla) (30 euroa), vaiko pelkkä vaskooli ja lähteä kokeilemaan onneaan luonnon helmassa (20-30 euroa + Lapin Kullankaivajain Liiton jäsenmaksu).

Meillä on iso porukka, joten teimme lopulta kaikkea: pienimmäinen kullanhuuhtoja löysi hippunsa ohjatusti, isommat taas huuhtoivat hiput esiin kultapussista ja kaikki kokeilivat onneaan lähimmällä Liiton valtauksella, josta sieltäkin löytyi muutama hippu lasiputkeen talletettavaksi!

Kultakylän ravintolassa Wanhassa Waskoolissa järjestettiin opastettua kullanhuuhdontaa sisätiloissa kauden ulkopuolellakin.
6-vuotias harjoittelee vaskoolin käyttöä.

Valitse kohde, jossa on portaat.

Portaat ovat sulat ja kuivat, vaikka metsässä ja poluilla olisikin lunta. Porraskohteita ovat esimerkiksi edellämainittu Kiilopää sekä Ivalon toiselta puolen löytyvä Karhunpesäkivi, jonka uumeniin voi ryömiä vaikka sadettakin pitelemään. Kivi oli tosi hieno ja nousu sinne helppo, mutta täytyy sanoa, että petyin “Inarinjärven näköalaan”, joka olisi pitänyt aueta pesäkiven jälkeen olevalta näköalatasanteelta. Kyllä se järvi siellä pilkahti sinisessä horisontissa, mutta eipä paljon muuta.

Karhunpesäkivelle vei en-muista-kuinka-monta porrasta.
Karhun luolaan mahtuu helposti ryömimään…
…ja sisällä tunnelma on kalsean hieno!
Niin sanottu näköala Inarinjärvelle.

 

Aja Ivaloon tai Inariin.

En oikeastaan ymmärrä, miksi Lapin matkailun sydän ja ydin on rakentunut juuri Saariselälle. Tai no, mistäpä minä tiedän, miten hienoa täällä on talvella, mutta näin kesävinkkelistä tuntuu, että hienommat maisemat ja tunnelmat on tarjolla Ivalossa ja Inarissa, jossa jokilaakson leppeämpi ilmanala saa luonnon kukoistamaan aiemmin ja runsaammin kuin Saariselällä ja jossa Inarinjärven kauniit rannat koristavat maisemaa.

Inarissa hieno off-season-kohde on luontokeskus ja saamelaismuseo Siida, joka on auki ympäri vuoden ja pelastaa sateisenkin päivän.

Siida on melko tavallisen oloinen maakuntamuseo, tosin saamelaisaiheen ympärille rakennettu. Parasta Siidassa onkin ulkoalue museorakennuksen takana, joka on jo itsessään muinaismuistokohde. Alueella on tiettävästi ollut Ylä-Lapin vanhinta asutusta: ensimmäiset merkit elämästä ovat 10 000 vuoden takaa, eli aivan jääkauden tuntumasta! Muinaismuistoalueelle on kerätty saamelaisten perinteisiä asuinrakennuksia sekä metsästykseen ja kalastukseen liittyvää esineistöä. Noin kilometrin mittainen polku kiemurtelee hienossa Inarinjärven rantamaisemassa ja puron varrella, ja hyvin laaditut opaskyltit kertovat, mitä missäkin kodassa ja sammalkattoisessa asumuksessa on tehty ja säilytetty.

Hassunhauska huomio oli se, että museon henkilökunta selvästi vähätteli ulkomuseota. Keskustelu meni jotenkin näin:

“Mitä siellä ulkoalueella on?”
“No siellä jonkinlainen ulkoilmamuseo.”
“Haluaisimme evästellä museovierailun aikana. Siellä ulkona voi varmaan syödä eväitä?”
“No ei siellä oikein ole mitään paikkaa, missä voisi syödä. Istumapaikkoja on tosi niukasti.”
“Museokierroksen jälkeen haluaisimme nähdä Inarinjärven jostain näköalapaikalta. Osaisitteko neuvoa meille parhaat näköalapaikat?”
“Ei sellaisia tässä kylällä oikein ole. Tuossa joen varrella on reitti, jota voi kävellä ja katsella järvelle. Mutta polku on molemmista päistä poikki tulvan takia.”
“No kauempana on varmaan kuitenkin jotain hyviä tähystelypaikkoja?”
“No voi käydä kokeilemassa Tuulispään maston juurelta vaikka, ja onhan siellä Ukonjärvelläkin näköalapaikka.”

Minun mielestäni ulkoilmamuseo oli mitä hienoin, ainutlaatuinen, ja siellä oli monta mahtavaa eväspaikkaa esimerkiksi järven rannalla, joen rannalla tai hirsimökin portailla – ja niitä penkkejäkin oli useita – ja sitä paitsi ei voi olla totta, että valtavaa Inarinjärveä ei voisi ihailla  lukemattomista paikoista tässä vaaramaastossa! Oliko tuossa museovirkailijan asenteessa jotain lappilaista?

Ulkoilmamuseon uusimpia rakennuksia.
Tässä tuvassa on asuttu vielä 1950-luvulla, ja sisustus oli sen mukainen.
Muinainen elämänmeno aina mietityttää.

Kyllä ne entisaikaiset ihmiset osasivat asuinpaikkansa valita. Tässä on sijainnut kota 2000 vuotta sitten, ja kivilattia on vielä jäljellä. Siis siihen aikaan, kun Juudeassa vaikutti eräs Jeesus Nasaretilainen!
Löytyi se näköalakin lopulta. Inarinjärvi.

Huvittavaa on se, että kun lomaviikkomme alkoi olla lopussa, meidät valtasi tunne, että emme ole nähneet Lappia vielä tarpeeksi. Ja niinpä ostimme kolme lisävuorokautta majoitusta voidaksemme tehdä ne viimeiset visiitit Lapin sateiseen ja kylmään alkukesään, jotka vielä olivat tekemättä! Ja kylmää ja sateista totta vie oli. Joku myrskytuuli tempaisi tuntureilta kylälle sateet mukanaan ja mittari painui lähemmäs nollaa. Viimeiset sadepäivät vietimme lopulta mukavasti hotellilla videoita katsellen ja lättykestejä pidellen. Yhdeksän lomapäivän jälkeen olimme valmiita lähtemään kotiin, mutta Lapin lumo oli jo tehnyt tehtävänsä.

Lappiin on päästävä takaisin, ja mieluiten koko lyhyeksi kesäksi. Haluaisin nähdä kaiken kevään sulamispuroista syksyn ensimmäiseen hallayöhön asti.

Panoraama kesään

Panoraama kesään

Täytän tänään 34 vuotta. Tähän elokuun lopun merkkipäivään on aina liittynyt ilon lisäksi haikeutta. Iloitsen vanhenemisestani, mutta samalla suren taakse jäävää kesää. Kun elokuu taittuu loppupuolelleeen, koulut alkavat ja arki alkaa hiillostaa, voiko tehdä muuta johtopäätöstä kuin että kesä on ohi.

Tässä kohtaa aina epäilen, olenko varmasti muistanut ja osannut nauttia tarpeeksi. Vietinkö riittävästi aikaa lasten kanssa? Ulkoilinko tarpeeksi? Mitä kaikkea jäi tekemättä? Oliko reissuja liian paljon vai liian vähän? Silloin on oikea aika katsoa kesän valokuvat ja todeta: kesä ON pitkä ja lämmin, täynnä hymyä ja aurinkoa!

 

Keväällä valon lisääntyessä kasvaa myös toivo. Toivo lämmöstä, lomasta, levosta, yhdessäolosta, kaikesta siitä mukavasta ja ihanasta, jota ei ehditty talvella tehdä. Kuten retkeillä. Tämän kevään ensimmäinen retki kohdistui kotimetsiin.

 

Kotikulmilta on tämäkin niemennokka. Ei uskoisi, että kauniin niityn alle kätkeytyy vanhan sahan jäänteet, tai tarkemmin sanoen sahan saastuttama maa-aines, jolle ei ole voitu tehdä muuta kuin kapseloida ja maisemoida se näkymättömiin. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Jos maa olisi tervettä, tätä kaunista retkikohdetta tuskin olisi – kalliita rantatontteja vain.

 

Helatorstaina meidät palkittiin siitä, että olemme maksaneet uskollisesti sähkölaskumme. Sähköyhtiö Elenia tarjosi liput Särkänniemeen. Minä ja Vilppu huvittelimme tavallamme.

 

Hatanpään puutarha on kestosuosikki Tampereella.

 

Kukkakimppu

 

Oli hienoa väkeä liikkeellä!

 

Kesä alkaa virallisesti Ilmarin synttäreistä. Viisivuotias oli tarkkana siitä, että aamupala tuodaan merkkipäivänä sänkyyn.

 

Petäjävedelle saatiin huippusuosittu pumptrack-rata.

 

Parveke on nyt siinä käytössä kuin mihin se on tarkoitettu…

 

Aamuinen pala puolison laittamana <3

 

Työtä…

 

…ja huvia. Lieneekö muissa perheissä sama tilanne Tuurin ilmaisen tivolin kanssa; että lapset rakastavat ja vanhemmat sietävät?

 

Ilmeisesti kaikki Suomen marjat sattuivat tänä kesänä Keski-Suomeen. Meitähän se ilahdutti – tai ainakin minua ja Hannesta.

 

Yksi marjareissu sentään päättyi lasten kannalta hyvin. Mentiin Uuraisille nostalgiselle Hietasaaren leirintäalueelle rantasaunomaan. Väkiä oli ku pipoa, mutta iso oli saunakin…

 

Mustikkaa, mustikkaa!

 

Tärkeä makutesti: kummanlainen mustikkapiirakka on se Oikea Mustikkapiirakka?

 

Neito metsässä…

 

Ja toinen, joka tuli sieltä pois.

 

Taas marjassa, hän huokaisee.

 

“Mutta maisemat ovat komeat!”

 

“Lapsena käytiin aina Kokkolan mökillä…”

 

“Ajeltiin moottoriveneellä kovassa aallokossa…”

 

“… Ja tehtiin itse lujat solmut.”

 

Saima rantakallioilla.

 

Suviseurat Muhoksella

 

Mummolan ihanat leikit!

 

Iso tyttömmekin innostuu mummolassa leikkimään.

 

Lettukestit.

 

Vilppu oppi kesän aikana nauttimaan kylpemisestä.

 

Lohjanjärven rannat auringonpaisteessa. Kävin vanhan ystävän luona yötä, ja hän houkutteli uimasille anivarhain. Lohjanjärvi on kaunis, mutta outo: se muistuttaa kasvustoltaan, maisemaltaan ja vedenväriltään enemmän merta kuin järveä.

 

Puutarhaunelmat kuuluivat tähän kesään. Nyt kun on oma piha ja puutarha, voi vihdoin tehdä kauaskantoisia suunnitelmia. Niitä on muuten helppo tehdä! Kun vielä joku piika tai renki toteuttaisi ne. Tässä Vivamon kukkatarhassa tunsin voimatonta ihailua… Ehkä noista penkillä istuvista kukkasista olisi joskus apua puutarhassakin?

 

Hiljaisuuden puutarhassa koetin pyyhkiä kademielen ja to do -listat mielestäni ja nauttia vain. Vivamon Raamattukylä on hieno kesäkohde puutarhaihmisille ja kaikille niille, jotka kaipaavat hiljentymistä.

 

Roolileikki on ihan parasta yhdessäoloa!

 

Päästiin mummolan asuntoautolla reissuun!

 

Oulunjärvellä paistoi aurinko, vaikka säätiedotus lupasi rankkaa sadetta.

 

Mies,

 

vaimo ja lapsi.

 

Kajaaninlinna oli jännittävä paikka.

 

Vilpusta tuli puolivuotias.

 

Eva Ryynäsen kotimuseossa vaikututtiin taiteesta.

 

Kolme sisarusta ihmettelee seitsemää veljestä.

 

Pöllöt rivissä…

 

Imatrankosken uoma ennen…

 

…ja jälkeen.

 

Akseli täytti seitsemän vuotta,

 

ja lähti isosisarusten kanssa koulutielle.

 

 

Nyt saa uusi syksy, uusi lukukausi ja uusi ikävuosi viedä meidät mennessään. Kiitos seurastasi!

 

 

Arvoitus nimeltä Kuhmo

Arvoitus nimeltä Kuhmo

Kuhmo (64°07′40″N, 029°31′05″E) on pikkukaupunki Kainuun kainalossa, jonne ei tule poikettua matkan varrella, ellei sitten ole menossa Kiekinkoskelle, tai Venäjän puolelle Repolaan tai Mujejärvelle.

Mutta Kuhmoon on ainakin yksi hyvä syy ajaa ihan varta vasten, nimittäin Kuhmon Kamarimusiikki, kaksiviikkoinen klassisen musiikin konserttisarja, joka loppui pari päivää sitten. Esimerkiksi Yle on kirjoittanut Kuhmon Kamarimusiikista nipun hyviä artikkeleja, joten en edes yritä tehdä sitä uudestaan.

Mutta sen sijaan pysähdyn ihmettelemään, millainen paikka Kuhmo oikein on. Ja kuinka paljon Suomessa lieneekään Kuhmon kaltaisia ihmeellisiä pikkupaikkakuntia, joista useimmat ihmiset eivät tiedä käytännössä mitään.

Keltainen Kuhmon kirkko järven rannalla on yksi Kamarimusiikin kiinnekohdista.

Ajoimme Kuhmoon Hanneksen kanssa moottoripyörällä tukahduttavassa kuumuudessa. Ensin Oulun kupeesta reilu sata kilometriä erämaataivalta Paltamoon, sitten Jormuan ja Naapurivaaran kautta Sotkamoon ja vielä 60 kilometriä erinäisten horsmapeltojen läpi (Huhtikangas, Katerma, Jaurakko) Kuhmoon.

Kuhmossa kiiruhdimme heti kirkkoon, jossa oli alkamassa konsertti, jossa soitettiin meidän häämarssimme, Arcangelo Corellin Joulukonsertto. (Miltä muuten tuntuisi olla nimeltään Arkkienkeli?) Tällä subjektiivisella perusteella valittu konsertti kertoi meille oikeastaan heti, mistä Kuhmon Kamarimusiikissa on kyse: hienoa musiikkia pienillä, kansainvälisillä

Konsertin aikana ei saanut kuvata, mutta tästäkin näkee, että tupa oli täynnä.

huippukokoonpanoilla, rennolla ja mutkattomalla meiningillä (sekä esiintyjät että yleisö olivat pukeutuneet arkihellevaatteisiin). Se mikä klassisen musiikin konsesrteissa on minulle usein luotaantyöntävää, loisti poissaolollaan: ei superpitkiä ablodeja, ei kukituksia, ei väliaikatarjoiluja, ei pönötystä eikä turhia ylistyspuheita.

Koska kirkko, kirkon parkkipaikka ja kaikki muu satojen kilometrien säteellä oli polttavan kuuma, konsertin jälkeen oli kiire etsiytyä uimarannalle. Etsimme kartasta asumattoman näköisen järvenrannan metsätien päässä ja hurautimme sinne. Rannasta löytyi hienot kalliot, joiden päältä saattoi liukastella veteen. Huh, voitte kuvitella miltä tuulen- ja vedenpitävät Coretex-moottoripyörävarusteet tuntuvat 30 asteen helteessä.

Lähin uimapaikka tosin olisi löytynyt kirkon alapuolelta, lähimmän järven lähimmältä laiturilta. Siellä kävi jatkuva vilske, kun festarivieraat kuoriutuivat kesämekoistaan ja -shortseistaan, pulahtivat uimaan ja pukeutuivat taas mennäkseen seuraavaan konserttiin.

Kuhmon “kaupunki” oli ihan tavallisen näköinen arviolta 60-70-luvuilla rakennettu kylä, jossa oli nippu tasakattoisia kerrostaloja, muutamat liikennevalot, tutut kaupat ja liikkeet, tori ja luonnollisesti joka paikassa paljon kansainvälistä porukkaa, kansainvälisistä festareista kun oli kyse.

Lentua-saliin mahtuu vajaa 700 konserttivierasta.

Kokemamme outoudet alkoivatkin vasta illalla, kun menimme toiseen konserttiimme Kuhmo-talolle. Kuhmo-talo on 1990-luvulla rakennettu monitimitalo, joka toimii heinäkuussa Kamarimusiikin päätoimintapaikkana, mutta muun ajan vuodesta kuhmolaisten ja kainuulaisten kulttuuritalona. Isossa ja kauniissa talossa on kaksi konserttisalia, kahvio ja x kappaletta luokkia, harjoitustiloja ym. oheistiloja.

Näin Jyväskylän näkövinkkelistä (Jyväskylän musiikkitalo on taas suunnitteilla) ei voi kuin ihmetellä, miten 8000 asukkaan kunnassa voi olla näin hieno musiikkitalo; mistä on ammennettu tarpeeksi poliittista tahtoa sen rakentamiseen, millä rahalla se on tehty ja kuinka sille voi olla tarpeeksi käyttöä sen jälkeen kun Kamarimusiikki hiljenee.

Konsertin jälkeen tapasimme aulassa Hanneksen työkaverin Tuuta Heikkisen, joka on toiminut musiikkijuhlan järjestelyporukassa parikymmentä vuotta. Nyt hän oli festarin kuljetuspäällikkönä, jonka vastuulla on huolehtia, että 140 muusikkoa ja sadat soittimet kulkevat kaikki oikeaan suuntaan ja ovat aina siellä missä pitää. Tuuta kertoi meille festarin historiasta ja sen kasvusta ja kipupisteistä, mikä tietysti antoi meille hienon mahdollisuuden kurkata tapahtuman esiripun taakse – kiitos siitä.

Iltakonsertin jälkeen suunnistimme majoituspaikkaamme. Majoitus on taas yksi Kuhmon erikoisuuksista. Tavalliset ihmiset vuokraavat omia kotejaan festarivieraille, ja esimerkiksi tässä paikassa talonväki heräsi aamulla kokkaamaan meille tasokkaan hotelliaamupalan. Lisäksi saimme kaupan päälle hyvää seuraa, oman rannan, asiantuntevat vinkit festareilla suunnistamiseen, kaikki kuorrutettuna kuhmolaisella puheliaisuudella.

Majapaikkamme kuhmolaisissa rantamaisemissa.

Siitä itäsuomalaisesta puheliaisuudesta muuten. Minäkin olen pohjalaisittain katsoen puhelias. Mutta silti tunsin oloni tukalaksi, kun esimerkiksi uimapaikassa mainitsin Hannekselle jotain vastarannalla olevasta hienosta talosta, ja sain vastauksen takanani olevalta rouvalta, joka ystävällisesti kertoi, että kyseessä on pappila. Minulta puuttuu konsepti siitä, miten ollaan ja mitä pitää sanoa, kun kuka tahansa missä tahansa milloin tahansa voi puhua minulle ilman sen kummempaa aloitetta tai syytä.

Illalla kävimme kävelyllä lähimaastossa. Tienviitasta saattoi päätellä, että ollaan kainuulaisen ja kalevalaisen kulttuurin kehdossa:

Kulttuuria ja matkailua varten oli tosiaan rakennettu valtavia fasiliteetteja: isoja taloja ja tiloja oli kävelyetäisyydellä ainakin kuusi, joista vähintään puolet näytti  tyhjiltä ja autioilta. Palaan ajatuksissani Kuhmo-taloon, joka sekin vaikutti suureelliselta paikkakunnan kokoon nähden. Ilmeisesti kuhmolaisilla on tahtoa ja yritystä harvinaisen paljon – ja vieraita ja rahaa kenties vain tavallisesti. (Alla olevasta kuvagalleriasta jäi puuttumaan suuri urheilukenttä, joka näytti palvelevan jonkinlaisena omatoimi-camping-alueena, Metsähallituksen luontokeskus Petola sekä keskustassa sijaitseva Juminkeko, Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin keskus.)

Aamupäivällä, luksusaamiaisen jälkeen suunnistimme vielä yhteen konserttiin. Konsertit oli hinnoiteltu maltillisesti, mikä tietysti ilahdutti meitä mediaaniansion alapuolella eläjiä. Työttömille ja muille vähäväkisille oli jopa oma hintansa, mikä osoittaa mielestäni huomaavaisuutta.

Kotimatkalla poikkesimme siinä komeassa keltaisessa talossa, jonka kerrottiin olevan pappila. Ja olihan se – jälleen yksi merkki kuhmolaisesta suuruudesta. Pappilassa ei ollut enää pappeja, mutta sen sijaan siellä oli lounasravintola, kahvila, green care -porukan istuttama puutarha, opastettu luontopolku, näköalataukopaikka ja pöydällinen esitteitä Kuhmon kulttuurielämästä. Tiedänpä muutamia kyliä, joissa vastaavan pappilan ylläpitäminen veisi pitäjän kaikki kulttuurivoimat.

Jäimme ihmettelemään, ihastelemaan ja kaipaamaan takaisin.

Auttaminen on vaikea laji

Auttaminen on vaikea laji

Miksi auttaminen on niin vaikeaa? “Haluaisin auttaa, mutta en osaa” -ajatus on estänyt monta hyvää tekoa niin omassa elämässäni kuin varmasti yhteiskunnassa yleensä. Toisaalta usein törmää siihen, että apua olisi tarjolla, mutta se ei löydä kohdettaan. Tai että tarjotaan apua, mutta se ei kelpaa. Tai autetaan, mutta väärällä tavalla. Autetaan, mutta lopputulos on jotain aivan muuta kuin odotettiin.

Ei liene liioiteltua sanoa, että toisen auttaminen on ihmisen perusominaisuus. Kukaan ei pärjää yksin. Yhteistyöllä ja omiansa suojelemalla ihminen on menestynyt pallollansa hämmästyttävän hyvin. Empatia, sympatia, lähelle päästäminen, toisen housuihin hyppääminen – tärkeitä asioita.

Kristinuskossa auttamista kutsutaan diakoniaksi, palveluksi. Voi sanoa, että auttaminen on kristityn kutsumus. Itse Mestari kutsuu siihen.

Tiesittekö, että sekä hyvinvointivaltion että suurten hyväntekeväisyysjärjestöjen juuret ovat kristillisessä kutsumuksessa?

Ennen (hyvinvointi)valtiota köyhien, orpojen ja vanhusten auttaminen oli toisaalta yksityisten ihmisten, toisaalta kirkon varassa. Vähäosaisia autettiin sekä armelaisuudesta että lain velvoittamana. 1800-luvun kuluessa sosiaalihuolto nykymielessä alkoi kehittyä: sosiaalihuollon tehtävät siirtyivät kirkolta ja maalaisyhteisöiltä yksitellen kuntien ja valtion haltuun. Kunnallisen sosiaalihuollon kehittyessä armeliaan auttamisen orientaatio oheni ja 1800-1900-luvun taitteessa vaivaisapua sai usein vain kovan kurin ja työnteon hinnalla. Silti solidaarisuus, lojaalius ja yhteisen hyvän jakaminen on nykyisenkaltaisenkin hyvinvointivaltion perusvire: ihmiset kannattavat hyvinvointivaltiota (=maksavat veroja) juuri siksi, että sen avulla varmistetaan riittävä apu avuntarvitsijoille. Saattaahan sitä itsekin olla joskus avun tarpeessa.

Ensimmäiset hyväntekeväisyysjärjestöt (orjuudenvastainen liike, lähetysjärjestöt, Punainen Risti) syntyivät 1800-luvulla ja sekä niiden perustajat että toimintaa ohjaavat arvot olivat hyvin kristillisiä. Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson kirjoittaa uudessa kirjassaan Hyvän tekemisen markkinat seuraavasti:

Kuvaavaa onkin, että lähes kaikkien auttamisen alan järjestöjen perustajilla – myös kirkkoihin ja lähetystyöhön kytkeytymättömillä järjestöillä – on vahva uskonnollinen tausta. Niin orjuudenvastaisen liikkeen, kansainvälisen Punaisen Ristin, Pelastakaa Lapset -järjestön, brittiläisen Oxfamin, yhdysvaltalaisen CAREn kuin Amnesty Internationalinkin takaa löytyy kalvinisteja, kveekareita ja erilaisia vapaakirkollisia protestantteja, joita ajoi uskonnollis-moraalinen velvoite tehdä hyvää. Michael Barnettin ja Janice Gross Steinin mukaan “on vain hiukan liioiteltua sanoa, että ilman uskontoa ei olisi humanitarismia”. He toteavat myös, että “humanitarismi, joka menettää tajuntansa pyhyydestä, on humanitarismi, joka lakkaa olemasta”. Riippumatta siitä, ovatko auttamisen alan järjestöt uskonnollisia vai sekulaareja, niiden olemukseen kuuluu luja usko transsendenssiin, johonkin itseä suurempaan, joka motivoi tekemään hyvää. Auttaminen on siis eräänlainen kutsumus.

(Kirjoitin muuten auttamisen kutsumuksesta jo aiemmin, täällä.)

Kun siis auttamisen lähtökohta on hyvä, motivaatio kohdallaan ja avuntarvitsijoitakin riittää, mikä siinä menee niin helposti pieleen?

Suomen valtion antama kehitysapu.

Auttamisjärjestöillä ainakin menee lujaa. Frank Johansson esittelee kirjassaan hätkähdyttäviä käppyröitä: kuten että maailmanlaajuinen kehitysapu pohjoisesta etelään on vuosina 1990-2016 yli kaksinkertaistunut (65 miljardista dollarista 143 miljardiin dollariin). Samanaikaisesti järjestöjen ja muiden yksityisten toimijoiden kautta kulkeva apu on varovaisenkin arvion mukaan yli nelinkertaistunut.

Kuka muistaa, kuinka paljon paheksuttiin valtion kehitysapuleikkauksia vuoden 2015 paikkeilla? Olin itsekin tosi käärmeissäni. Noissa uutisissa kukaan ei ilmeisesti muistanut mainita, että Suomen antama kehitysapu oli kasvanut 90-luvun lama-ajan reilusta 200 miljoonasta eurosta 1400 miljoonaan euroon. Vaikka olen sitä mieltä, että kyllä sitä kehitysapua kestääkin kasvattaa, niin kyllä nuo luvut olisivat tuoneet leikkauksille vähän näkökulmaa.

Yhtä aikaa kasvaneiden rahavirtojen kanssa auttamisen markkinat ovat muutenkin kehittyneet huimaa vauhtia. Hallitusten ja hallitustenvälisten organisaatioiden (EU, YK) rinnalla apua välittävät kymmenet tuhannet kansalaisjärjestöt. Frank Johanssonin mukaan alaa hallitsevat kuitenkin muutamat isot kansainväliset järjestöt, joiden logot tunnetaan yhtä hyvin kuin suurten yritysten.

Auttaminen ei niissä enää ole vapaaehtoistyötä vaan ammattilaisten pyörittämää toimintaa, jossa voi pätevöityä, edetä ja tehdä uraa kuten millä tahansa muulla alalla. Järjestöjen sisäinen työnjako on eriytynyt, ja niissä työskentelevät eivät ensisijaisesti tee työtä kutsumuksesta auttamiseen vaan ovat vaikuttamisen, viestinnän tai varanhankinnan melko hyvin palkattuja asiantuntijoita. Kuten kaikilla aloilla myös auttamisessa järjestöt kilpailevat keskenään näkyvyydestä ja sitä kautta rahoituksesta.

Yhtä aikaa auttamisen markkinoiden kehittyessä ja järjestöjen ammattimaistuessa maailman hätä ei ole suinkaan helpottanut. Avuntarvitsijoita on yhä enemmän eikä mikään apu tunnu riittävän. Frank Johanssonin mukaan ongelma on sekä auttamisen tavoissa (palaan siihen myöhemmin) että ennen kaikkea maailmantalouden rakenteissa, joita avustusjärjestöt eivät pysty muuttamaan. Tai eivät ehkä haluakaan muuttaa?

[—] hyvän tekemisen ytimessä on vahva usko ja tahto muuttaa maailma paremmaksi paikaksi kaikille. Ellei näin olisi, toiminta olisi läpeensä tekopyhää. Siksi ei ehkä olekaan niin paradoksaalista, että hyvän tekemisen markkinoiden ankarimmat kriitikot löytyvät alan sisältä, äänekkäimmät tosin usein sen liepeiltä. Monella auttamisen alan tutkijalla on tausta järjestötyöntekijöinä. He ovat vuosikausia seuranneet auttamisen alan kehittymistä, sen uusia muotivirtauksia ja käytäntöjä. He ovat ymmärtäneet sekä auttamisen rajoituksia että sisäisiä ristiriitoja muita syvemmin. He tajuavat, että maailman oikeudenmukaisemmaksi muuttamiseen tarvitaan paljon enemmän kuin häilyvää hyväntekeväisyyttä: tarvitaan poliittisia toimia ja laajoja globaaleja rakenteellisia uudistuksia. Tämän monimutkaisemman viestin menestyksellinen välittäminen suurelle yleisölle on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin apua vetoavasti katseellaan pyytävän lapsen kuvan näyttäminen. Vaikeampi viesti kun vie vääjäämättä kohti polkua, joka asettaa meidät länsimaiset (hyväntekijät mukaan lukien) enemmän ongelmaksi ja esteeksi kuin sankarin asemaan.

Järjestelmän sisäiset kriitikot puhuvat epäkohdista toisilleen mutta harvemmin julkisuudessa, sillä se paljastaisi alan omat aiemmat virheet ja sen haavoittuvuuden ja riittämättömyyden sekä lisäisi vettä myllyyn koko alaan vihamielisesti suhtautuville. Toisaalta hiljaisuuteen liittyy pelkoa, että kritiikki omaa työtä kohtaan tai asioiden tekeminen liian monimutkaisiksi karkottaa lahjoittajat, joiden turvin ala on rakennettu ja joiden ansiosta se on kasvanut. Parempi siis olla hiljaa ja antaa munivan kanan munia.

Paradoksaalista on sekin, että auttamisjärjestöt ovat käytännössä syntyneet globaalin epätasa-arvon perustuksille. Kukoistava orjakauppa synnytti orjuudenvastaisen liikeen. Kauhistuttavat sodat synnyttivät sodan uhreja auttavat järjestöt. Monet järjestöt alkoivat vahvistua 1970-80-luvuilla, jolloin kehitysmaiden hyvinvointivaltiokehitys tyssäsi rakennesopeutuksiin: Entiset siirtomaat olivat velkaantuneet öljykriisin seurauksena, jolloin länsimaat maailmanpankin johdolla alkoivat vaatia niiltä tiukkaa menokuria. Ikään kuin laastariksi menetettyjen sosiaalipalveluiden tilalle länsimaat alkoivat rahoittaa kansalaisjärjestöjen kehitysaputyötä. Jos entiset siirtomaat olisivat saaneet rauhassa kehittyä hyvinvointivaltioiksi (tai edes aidoiksi demokratioiksi), kehitysapua ei nyt ehkä tarvittaisi ollenkaan.

Frank Johanssonin mielestä auttamisen markkinoiden ydinongelma on siis siinä, että se on joutunut sopeutumaan/antamaan periksi uusliberaalille markkinataloudelle. Se toimii sen ehdoilla. Se elää siitä. Se ei pysty muuttamaan sitä, vaikka muutos olisi todellisen kehityksen avain. (Muistin virkistykseksi: uusliberaalin markkinatalouden voi määritellä vaikka kaikesta sääntelystä vapaaksi markkinataloudeksi tai Johanssonin tapaan “laajana kulttuurisena ja yhteiskunnallisena viitekehyksenä, joka muokkaa ajatteluamme hallinnasta, kulutukseseta ja identiteetistä. Tästä näkökulmasta uusliberalismi lupaa vapautta ja mahdollisuuksia mutta tarjoaa sen sijaan eriarvoisuutta ja epävarmuutta”. Filosofia.fi-sivustolla on käsitteestä laaja esitys.

Toinen perustavanlaatuinen auttamisen ongelma on se, että usein auttajat eivät tiedä mitä tekevät.

Frank Johanssonilla on tästä useita hyytäviä esimerkkejä. Biafran sota (1967-1970) on niistä ensimmäinen. Lännessä uutisoitiin kansanmurhasta ja sen seurauksena syntyneestä nälänhädästä, vaikka myöhemmin osoittautui, ettei mitään kansanmurhaa ollut tapahtunut. Järjestöt käynnistivät maailman siihen saakka suurimman apuoperaation, joka kohtasi vakavia epäonnistumisia, kun useita avustustyöntekijöitä kuoli Nigerian armeijan hyökkäyksissä.

Neuvottelut osapuolten kanssa eivät tuottaneet tulosta, ja lopulta Punainen Risti päätti vetäytyä. Oxfam, jolle tämä oli vasta toinen järjestön itsensä toteuttama operaatio, irtaantui yhteistyöstä muiden toimijoiden kanssa ja käynnisti ison julkisuuskampanjan, jossa Britannian hallitusta syytettiin kansanmurhan sallimisesta. Oxfam, muiden mukana, oli täydellisesti nielaissut biafralaisosapuolen näkemyksen sodasta.

Kesällä 1970 Biafra antautui. Mitään kansanmurhaa ei ollut tapahtunut, mutta eri arviot sodassa tai nälkään kuolleiden ihmisten määrästä vaihtelivat 600 000:n ja kahden miljoonan välillä. Selvisi myös, että apu oli itse asiassa pitkittänyt sotaa, koska Biafran hallitus oli käyttänyt sitä oman valtansa pönkittämiseen.

Vuosina 1984-1985 Etiopiassa oli sisällissota ja siellä nähtiin nälkää. Nälänhätä tuli kansainväliseen tietoon, kun BBC uutisoi siitä poikkeuksellisen koskettavalla tavalla. 470 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa näki uutisen, ja alkoi ennennäkemätön, kansainvälinen avun vyöry. Mm. julkkikset keräsivät valtavia summia konserteillaan ja levytyksillään. Luulisi, että nälänhätä olisi hellittänyt, mutta päin vastoin. Johanssonin mukaan nykyään vallitsee laaja konsensus siitä, että Etiopian apuoperaatio, jota YK koordinoi, oli kaoottinen ja lopulta suuri epäonnistuminen.

Etiopian hallitus takavarikoi apua omiin tarkoituksiinsa ja käytti lähes vastaavia summia asehankintoihin samanaikaisesti, kun otti vastaan apua. Pahimmille nälkäalueille päätyi vain noin 15 prosenttia avusta. Apujärjestöt ja nälänhädästä raportoineet toimittajat välttelivät sodasta puhumista, [nälänhädän syyksi kerrottiin poikkeuksellinen kuivuus] koska uskoivat tämän vaikeuttavan apuoperaatioita ja vaikuttavan haitallisesti keräystuloihin, jotka joillakin järjestöillä tuplaantuivat.

Surullista oli sekin, että kun tutkijat halusivat tutkia Etiopian tapahtumia vuonna -87, YK kieltäytyi yhteistyöstä.

Sen sijaan, että Biafran herättämiin vaikeisiin kysymyksiin olisi tartuttu, Etiopiassa sementoitiinkin aiemmasta kriisistä alkanut kehitys. Tästä eteenpäin kriisiauttaminen olisi median ja järjestöjen yhteisvoimin rakentama sankaritarina, josta sekä paikalliset taustat että laajemmat poliittis-taloudelliset kysymykset loistaisivat poissaolollaan.

Auttamisen ongelmat tiivistyivät Somaliassa, jossa nälänhätä puhkesi vuonna 1992 pitkään jatkuneen hajoamissodan seurauksena. Sodan aikana muutama apujärjestö oli pysynyt Somaliassa, suurimpana Punainen Risti. Järjestö oli joutunut luopumaan kahdesta perusperiaatteestaan, kun se ensimmäistä kertaa palkkasi aseistettuja vartijoita eli sodan osapuolia vartioimaan ruokavarastoja. Toisaalta Punainen Risti tietoisesti salli näiden palkattujen vartijoiden varastaa ruokaa, koska tiesi, että näin ruoka päätyisi avun tarvitsijoille. Nämä kompromissit toimivat niin kauan kun Punainen Risti sai toimia rauhassa, mutta toimittajien ja muiden järjestöjen tullessa paikalle kesällä 1992 järjestelmä romahti. Nälänhädän yltyessä syntyi nälkäreportaasien tulva, jotka olivat aggressiivisempia kuin ennen, ja jossa ruokaa varastavat sotilaat esittivät uutta roolia tutussa auttamisen tarinassa. Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhempi päätti käynnistää ruokakuljetukset Somaliaan.

Vaikka syksyllä 1992 nälänhätä oli jo hiipumassa, mediasirkuksen käynnistämää prosessia ei voitu enää pysäyttää. Yhdysvaltalaiset järjestöt CARE, Oxfam-America ja IRC sekä Yhdysvaltain hallituksen kehitysaputoimisto vaativat kansainvälistä väliintuloa avun takaamiseksi, ja presidentinvaalit Bill Clintonille hävinnyt George Bush päätti lopettaa uransa “uuden maailmanjärjestyksen” arkkitehtina lupaamalla 30 000 yhdysvaltalaista sotilasta paikalle turvaamaan avun jakamisen. Pian sen jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto pätti humanitaarisesta interventiosta.

Aikaisin aamulla 9. joulukuuta 1992, koko maailman median odottaessa rannalla, ensimmäiset yhdysvaltalaiset joukot nousivat maihin Mogadishussa. Aikaeron ansiosta koko operaatio pystyttiin lähettämään suorana Yhdysvalloissa television iltauutisissa. Merijalkaväki otti pian haltuunsa kaupungin lentokentän (joka tosin oli jo jonkin aikaa ollut pakistanilaisten YK-sotilaiden hallussa). Parin kuukauden sisällä ilmoitettiin, että operaatio oli onnistunut, nälkä oli ohi. Tämä pitää paikkansa, mutta niin olisi käynyt myös ilman väliintuloa.

Nouseeko sinun rinnastasi tässä kohtaa syvä huokaus? Niin on tainnut nousta Johanssoninkin rinnasta. Hän jatkaa:

Tarina voisi loppua tähän, mutta valitettavasti se jatkuu. YK:n joukot riitaantuivat paikallisen johtajan Mohamed Farah Aididin kanssa, koska tämä piti heitä puolueellisina. Muutaman ampumavälikohtauksen jälkeen YK päätyi etsintäkuuluttamaan Aididin sotarikollisena ja yhdysvaltalaiset pommittivat hänen tukikohtaansa. Humanitaarisista sotilaista oli monen paikallisen näkökulmasta tullut miehittäjiä. Heidän tyytymättömyyteensä vaikuttivat varmasti myös YK-sotilaiden tekemät sotarikokset, joista löytyy todisteita.

Lokakuussa 1993 käytiin taisteluja, joissa kuoli 18 yhdysvaltalaista sotilasta. Puoli vuotta myöhemmin yhdysvaltalaiset joukot jättivät Somalian, YK:n sotilaat vuotta myöhemmin. Somaliassa sota on jatkunut jossain muodossa tähän päivään saakka, eikä maassa ole vieläkään täysin toimivaa hallitusta. Hengästyttävän heikko lopputulos auttamisoperaatiolle, jolla oli käytössään koko länsimainen kalusto: avustusjärjestöt, media, julkkikset, YK-rauhanturvaajat ja Yhdysvaltain armeija.

Somaliassa lähes kaikki aiempien suurten hätäapuoperaatioiden ongelmat tiivistyivät: järjestöt eivät ymmärtäneet poliittista kontekstia, niiden välinen kilpailu oli kovempaa kuin koskaan, kuvakerronta oli entistä raadollisempaa ja tiedotusvälineiden raportit olivat suoria lähetyksiä. Lisäksi paikallisen hallituksen puuttuessa järjestöt pystyivät tekemään mitä halusivat, sillä ne olivat jonkin aikaa sotivien osapuolten lisäksi ainoa paikalla oleva hallinto, joka vastasi ruoanjakelusta ja terveydenhuollosta. Vapaus muuttui pian ongelmalliseksi, kun järjestöt huomasivat olevansa paikallisten sotivien osapuolten armoilla. Sääntöjä ei ollut, ja palkatut vartijat ja aputoimituksista sotilaille maksetut palkkiot kyseenalaistivat järjestöjen puolueettomuuden täysin. Lopulta järjestöjen välinen kilpailu ja niiden heikentynyt turvallisuus johti vaatimukseen sotilaallisesta väliintulosta enemmän järjestöjen kuin paikallisten ihmisten suojelemiseksi [lihavointi kirjoittajan].

Ruandan kansanmurhassa avustusjärjestöt luulivat pakolaisleireille paenneita hutuja kansanmurhan uhreiksi, vaikka todelliset uhrit, tutsit, oli jo tapettu. Media levitti kuvia ruumiskasoista, joissa makasi koleran tappamia hutu-pakolaisia, ei suinkaan kansanmurhan uhreja.

Maailma uskoi auttavansa kansanmurhan uhreja, mutta itse asiassa kaikki apu meni siihen syyllistyneille. Monet apujärjestöistä tuskin tekivät mitään hyödyllistä mutta kilpailivat kuitenkin mediahuomiosta muiden kanssa.

Aivan oma lukunsa ovat “kehitysprojektit”, jotka eivät kehitä mitään järkevää. Kuten kaivot, joissa ei ole vettä tai teknologia, jota ei osata käyttää. Mutta tältä teemalta säästän teidät.

Kiitos, jos jaksoit lukea tähän asti. Tiedän, että tämä on masentavaa, mutta kirjoitan silti. Täytyy ihailla Frank Johanssonia, joka kirjoittaa näistä epäkohdista boksin sisäpuolelta käsin, omilleen – ja mikä hurjinta – arvostelijoilleen.

Onkin hämmästyttävää, miten vähän Hyvän tekemisen markkinat (jonka Gaudeamus julkaisi 2017) on herättänyt ainakaan näkyvää keskustelua. Kehitysyhteisöjen kattojärjestö KEPA sentään uutisoi kirjasta, samoin Talouselämä. Yle on haastatellut Johanssonia Mikä maksaa -ohjelmassa ja aiemmin Olga Ketosen ohjelmassa. Olisin odottanut, että vähintäänkin kehitysavun kriitikot olisivat nostaneet metelin. Ehkä en ole oikeilla foorumeilla.

Ylen haastattelussa Frank Johansson sanoo, ettei tarkoita kirjallaan sitä, että avustusjärjestöille ei pitäisi antaa rahaa. Painotan, että minäkään en ajattele niin.

Sen sijaan Johansson kehottaa ymmärtämään, miten auttamisen ala toimii. Samassa haastattelussa hän sanoo, että esimerkiksi Amnestyssä vielä 80-luvulla 80 prosenttia toiminnasta oli vapaaehtoisten pyörittämää. Nyt suhde on päinvastainen: 80 prosenttia toiminnasta on palkattujen ammattilaisten käsissä ja vapaaehtoisten toiminta on lähinnä symbolista. Kirjassaan Johanssaon kirjoittaa Patrick Reinsboroughin sanoin, että järjestöjen sisällä vallitsee ”pelottavan laajalle levinnyt omahyväisyys, että yhteiskunnan muuttaminen on erikoistunut ammatti, […] että palkattu henkilökunta riittää pelastamaan maailman”. Toisenlaisiakin ääniä on: Johanssonin mukaan uusliberaali globaalisaatio pakottaa järjestöt sellaiseen rautahäkkiin, missä työntekijät eivät viihdy. Monilla järjestöihmisillä onkin kaipuu kansanliikkeestä.

En usko, että maailmaa voi muuttaa merkittävästi vain ammattilaisten voimin vaan siihen tarvitaan myös laajoja ihmisjoukkoja, jotka haluavat olla mukana vaikuttamassa poliittisiin päätöksiin muullakin tavalla kuin lahjoittamalla.

On tietysti huomattava, että Biafran, Etiopian, Somalian, Ruandan jne. tapahtumista on menty eteenpäin. Teknologiset innovaatiot ja tieteellinen kehitys ovat tuoneet uusia auttamisen välineitä. Internetin tulo ja tiedonsiirron vallankumous yleensä on tehostanut järjestöjen toimintaa monella tavoin. Sisäinen ja ulkoinen viestintä on lisääntynyt, varainhankinta mullistunut ja uusien ideoiden käyttöönotto helpottunut. Perinteisen median valta on ratkaisevasti vähentynyt ja kriiseistä saatu tieto lisääntynyt. Toiveista huolimatta internet ja some ei silti ole luonut monipuolista ja hedelmällistä keskustelua kehitysavusta. Trollit hallitsevat somekeskustelua ja kilpailu yleisön huomiosta johtaa ilmiöiden yksinkertaistamiseen ja popularisointiin (=kissavideoilmiö).

Mitä Frank Johansson ehdottaa auttamismarkkinoiden ongelmien ratkaisuksi? Vastaus on monitahoinen ja vaikea, mutta yritetään. Ensinnä kertauksena keskeinen ongelma:

Kirjan esille nostama keskeinen dilemma on kuitenkin, että järjestöjen auttamistyötä tehdään ja se kasvaa poliittis-taloudellisessa järjestelmässä, uusliberalismissa, joka itsessään tuottaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta ja jota kukaan ei hallitse. Uusliberalismi on edellytys järjestöjen menestymiselle. Vaikka järjestöt kuinka kasvaisivat, ne eivät kuitenkaan pystyisi tavoittamaan kaikkia apua tarvitsevia ihmisiä, joita järjestelmä koko ajan tuottaa lisää. Hyväksymällä varsin kritiikittömästi uusliberalismin järjestöt eivät ole luomassa globaalia hyvinvointia, jossa kaikille taataan apua heidän tarpeensa mukaan, vaan ne ylläpitävät lahjoittajien almujen varassa toimivaa valikoivaa hyväntekeväisyyttä.

Ensinnäkin Johansson perää solidaarista globalisaatiota ajavia kansalaisjärjestöjä ja -liikkeitä. Tälle voisi olla saumaa nyt, kun vallitsevaa yhteiskunnan järjestystä niin ponnekkaasti vastustetaan mm. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Vaikka Brexitin ja Trumpin ajamat muutokset ovat pikemminkin nationalistisia kuin globaaleja, on myös olemassa “vihaisten nuorten naisten joukko”, joka elää tilanteessa, jossa taloudellinen ja ekologinen kriisi on jo puhjennut. Jos nuoret kiinnostuvat uudella tavalla maailmanjärjestyksestä ja etsivät vaihtoehtoja, auttamisjärjestöt voisivat tulla paikalle ja tarjota siihen materiaalia. Voisivatko järjestöt, jotka nykyisellään keräävät huomiota lähinnä itseensä tyytyväiseltä rikkaalta keskiluokalta, olla niin ketteriä?

Jos auttamisen alan isot järjestöt jatkavat kaupallisten yritysten kanssa flirttailua ja keskinäistä kilpailua kasvusta ja vaikutusvallasta sen sijaan, että tarttuisivat kriittisemmin uusliberalismikytkentöihinsä, ne eivät ole osa muutosta vaan osa ongelmaa. Poliittisen muutoksen hakeminen ei ole helppoa, mutta se on oikeudenmukaisemman ja reilumman yhteiskunnan näkökulmasta paras mahdollinen vaihtoehto.

Johanssonin mukaan brittiläinen kehitystutkija Ben Ramalingam nostaa esiin kolme auttamisen alalla tarvittavaa muutosta: alan rahoitusta on mietittävä uudestaan, alan kekseliäisyyden täytyy ylettyä muuhunkin kuin nokkelaan markkinointiin ja järjestöjen tulee miettiä enemmän maailmaa ja vähemmän itseään. Järjestöjen pitäisi vähitellen irrottautua maiden hallitusten rahoituksesta ja pohtia enemmän yhteistyötä sekä rahojen kanavoimista laajemmin etelän organisaatioihin. Niiden taas pitäisi käyttää varat ja järjestää asiansa haluamallaan tavalla, ilman välikäsiä. Käytännössä tämä tarkoittaisi länsimaisten järjestöjen asteittaista vetäytymistä käytännön projekteista etelässä. Lisäksi humanitaarisen avun pitäisi irtautua politiikasta. Tämä voisi joissain tilanteissa tarkoittaa, että hätäavun toimijat kieltäytyisivät osallistumasta sellaisiin hankkeisiin, joissa auttamisen varjolla itse asiassa ajetaan sotilaallisin voimin lännen haluamaa yhteiskunnallista muutosta.

Johansson ehdottaa myös järjestöjen viestintään isoa ajattelutavan muutosta.

Sen sijaan, että [järjestöt] avoimesti puhuisivat alan sisäisistä ristiriidoista ja kannustaisivat pohtimaan niitä, ne sulkevat keskustelun. Erilaisista taustoistaan ja historioistaan huolimatta ne kaikki tarjoavatkin samanlaisia yksinkertaisia “kerronnalliseen häkkiin” pakotettuja, asiantuntijuuteen perustuvia valmiita ratkaisuja kaikkiin maailman ongelmiin. Näiden suljettujen tarinoiden sijaan toivon monitulkintaisuuden (ambiguity) ja epävarmuuden tunnustamista ja kriittistä itsereflektiota kaikkeen hyvän tekemiseen. Harva auttamisen ammattilainen on kuitenkaan niin varma omien ratkaisujensa erinomaisuudesta kuin ehkä julkisuudessa antaa ymmärtää. Valintojen arvopohjasta ja kompromissien tekemisen kipeydestä pitäisi puhua.

Nyt jätän hetkeksi Frank Johanssonin rauhaan ja kysyn, miten kävisi ratkaisuksi sellainen dramaattinen ajattelutavan muutos, että annettaisiinkin avun tarvitsijoille silkkaa rahaa, jolla he voisivat auttaa itse itseään? Ei aaseja, vuohia, mikroyrityksiä, kaivoja, kouluja – vaan rahaa. Kolumnisti Jani Kaaro käsittelee tätä kysymystä ansiokkaasti Seurassa julkaistussa kolumnissaan.

Köyhän ongelma on lähtökohtaisesti se, että hänellä ei ole rahaa. Jos hänellä olisi rahaa, kukaan ei sanoisi häntä köyhäksi. Siksi on melko yllättävää millaista vastarintaa herättää sellainen ajatus, että köyhän köyhyys hoidettaisiin pois antamalla hänelle rahaa. Jos köyhä on kehitysmaan köyhä, ostetaan lehmä tai rakennetaan kaivo. Jos köyhä on länsimainen työtön, lähetetään motivaatio- tai LinkedIn -kurssille kuuntelemaan, miten osaamista voi päivittää. Mitä vain, kunhan ei anneta rahaa.

Millä tätä vastenmielisyyttä sitten perustellaan? Yksinkertaista. Köyhille ei pidä antaa rahaa, koska köyhät eivät osaa käyttää rahaa. Jos he saavat rahaa, he ostavat pullaa ja limua ja kossua, ja pyytävät kohta lisää rahaa. Nämä ovat kuitenkin vain ennakkoluuloja. Eikö meillä ole kontrolloituja tutkimuksia tai pilottitutkimuksia tästä aiheesta: Mitä tapahtuu, kun köyhille annetaan vastikkeetonta rahaa?

Sitten Kaaro esittelee liudan tutkimusprojekteja, joissa nähdään, miten rahan antaminen köyhien omaan käyttöön itse asiassa ratkaisee heidän suurimmat ongelmansa: 13:sta lontoolaisesta asunnottomasta 11 löysi pysyvän asunnon, Ugandassa vastikkeetonta rahaa saaneet nuoret löysivät itselleen ammatin, ja eräässä projektissa annettiin tuhat dollaria kenialaisen kylän kaikille köyhille täysin vastikkeettomasti – rahat käytettiin erittäin järkevästi.

Uskomattomin tarina on Cherokee-intiaaniyhteisöstä, jonka äkillinen rikastuminen johti myös sosiaalisten ongelmien ratkeamiseen (jotka tunnetusti liittyvät köyhyyteen).

Käyttäytymisongelmat laskivat 40 prosenttia. Nuorisorikollisuus ja nuorten päihteiden käyttö väheni ja koulun arvosanat nousivat samalle tasolle kuin kontrolliryhmässä. Kymmenen vuotta myöhemmin nuorisorikollisuudessa oli tapahtunut ”dramaattinen lasku” ja käyttäytymisongelmien osalta oltiin samalla viivalla kontrolliryhmän kanssa.

Nämä tulokset viittaavat vahvasti siihen, että köyhyys oli kaikkien ongelmien alkusyy ja kun se lääkittiin vastikkeettomalla rahalla pois, myös ongelmat vähenivät. Mielenkiintoisesti, jälleen kerran säännöllinen perustulo ei vähentänyt ihmisten työhaluja, vaan ihmiset työskentelivät yhtä paljon tai enemmän kuin ennen.

Jotta asia ei muuttuisi vahingossakaan yksinkertaiseksi, kerron lyhyesti vielä oman kokemukseni vastikkeettoman rahan antamisesta romanikerjäläisille: se ei vain toimi. Romaniystäväperheemme ensisijainen ongelma ei ole se, että heillä ei ole rahaa, vaan se, että edes rahalla ei saa vakiintunutta elämää. Jos joskus saa rahaa, se menee velkojille, lahjuksia vaativille viranomaisille, pulassa oleville sukulaisille. Ennen kaikkea rahaa kuluu Euroopassa reissaamiseen: lyhytjänteiseen ja epätoivon sävyttämään “uuden mahdollisuuden” etsimiseen, jota eurooppalainen yhteiskunta edesauttaa sallimalla romaneihin kohdistuvan törkeän syrjinnän ja rasismin. Kun kerjäläisyyttä ilmiönä yritetään yhtä aikaa suitsia ja kitkeä pois katukuvasta, nykyisenkaltainen romanikerjäläisralli on valmis.

Käsitykseni mukaan romanit tarvitsisivat ennen kaikkea työtä ja sitä myötä vakituista asettumista jonnekin, missä yhteiskunta voisi ulottaa heihin edes peruspalvelunsa. Tällä hetkellä suuri osa romanilapsista ei käy koulua, ei saa terveydenhuoltoa eikä koskaan opi elämään tavallista elämää, koska kerjäläisyys ei anna siihen mahdollisuutta. Kerjäläisyyttä elämäntapana, identiteettinä ja kohtalona ei taltuteta rahalla, vaan tarjoamalla työmahdollisuuksia, koulutusta ja terveydenhuoltoa – siis perinteistä kehitysapua, jota Frank Johansson kritisoi kokonaisen kirjan verran.

Huomatkaa, että juuri romaneille sitä perinteistä kehitysapua ei anneta (asuvat kai väärässä maanosassa). Kehittyvissä maissa taas annetaan paljon ja monenlaista, mutta ei silkkaa rahaa, joka kenties kuitenkin auttaisi kaikkein eniten. Entäpä jos naapurisi tai ystäväsi joutuu ongelmiin, millaista apua hänelle pitäisi antaa?

Kantaako vai antaako kävellä itse? Oikea auttaminen on yksinkertaisimmillaankin valintojen tekemistä.
Seikkailujen eväät

Seikkailujen eväät

He vetivät esiin tuoreen limpun, vähän kylmää kinkkua, tomaatteja ja marmeladitölkin. Anne etsi veitset, haarukat ja lautaset. Leo avasi pari limonadipulloa.
– Omituinen aamiainen – mutta ihana, kun on niin nälkäinen kuin me, hän sanoi ja laski pullot käsistään. He söivät kaiken muun paitsi kolmanneksen leivästä.
[—]
Pian kaikki istuivat luolan lämpimällä, pehmeällä lattialla. Ensin avattiin säilykelihatölkki ja syötiin mehukkaat, makeat viipaleet suoraan tölkistä. Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vielä olevan vähän nälkä, ja siksi avattiin pari sardiinirasiaa, jotka syötiin keksien kanssa. Se oli tukeva ateria.

(Enid Blyton; Viisikko karkuteillä)

Lapset olivat opiskelleet kirjansa hyvin. Kuvauksia ihanista retkieväistä oli keräilty Viisikoista ja Seikkailujen sarjasta, ja kaikki yksityiskohdat oli kirjoitettu horjuvin kirjaimin muistivihkoon. Vihkon kanssa mentiin kauppaan ja tuotiin salaperäisyyden verhoamat kassit vaivihkaa kotiin.

Äitienpäivän aamuna minulle ilmoitettiin, että lähdetään seikkailulle. Määränpää oli Korpilahdella Oravinvuorella, jossa sijaitsee yksi Struven ketjun mittauspisteistä (=näköalatorni hienolla kansallismielisellä näköalalla). Oli valtavan lämmintä ja aurinkoista, ihan epäluonnollinen toukokuun sää.

Oravinvuoren huipulle piti kivuta hiki päässä. Näkötornin juurelta etsimme syrjäisen jyrkänteen reunan, josta aukesi komea yksityinen maisemapala.

Turhia viivyttelemättä levitimme piknikliinat lohkareiden päälle ja purimme eväät esille.

Repusta löytyi täytettyjä sämpylöitä, kylmää kinkkua, kirsikkatomaatteja, sulatejuustoa, viinirypäleitä, vanukasta ja vaniljakastiketta, vadelmamehua ja limonaatia sekä termospullollinen jääpaloja…
säilykelihaa ja säilykehedelmiä…
keitettyjä kananmunia…
teeleipiä ja marmeladia…
hedelmäkakkua…
suklaaleivoksia (joista jäi kuvattavaksi vain murusia)…
leivosten päälle spraykermavaahtoa…
sekä jännittävä lajitelma seikkailijan teetä.

Vaikka emme kuulleet kaukaisia laukausten ääniä emmekä nähneet liian matalalla lentäviä lentokoneita, seikkailutta emme jääneet. Lasten leikkiessä kivillä Ilona kiljaisi yhtäkkiä vertahyytävästi: “Käärme!!!”. Kyykäärme se oli, joka luikerteli pitkän matkan ihan silmiemme edessä, ilmeisesti näkemättä meitä tai välittämättä sen enempää. Outoa oli, että olimme evästelleet ja melunneet kyyn kotikolon edustalla jo tunnin, ennen kuin se lähti liikkeelle.

Kotimatkalla tömistelimme jalkojamme ja leikimme junaa. Kyypakkaus oli tietysti kotona.

Tässä vielä se maisema:

 

Kotimaisia oivalluksia tarjolla

Kotimaisia oivalluksia tarjolla

Kirkon puolivirallinen äänenkannattaja Kotimaa tulee meille jo neljättä vuotta. Ei tosin oman harrastuneisuuteni ansiosta, vaan siksi, että se tulee veloituksetta kaikille kirkkovaltuutetuille Suomessa. Ajatuksena on tietysti, että vastuunkantajat tietäisivät, mitä kirkon kentällä tapahtuu.

Sanon puolivirallinen siksi, että lehti ei omien sanojensa mukaan edusta kirkkoa tai muutakaan hengellistä yhteisöä, vaan se on “kristillis-yhteiskunnallinen viikkosanomalehti“.

Aluksi, silloin vuosia sitten, selailin lehteä aika välinpitämättömänä. Sitten aloin lukea takasivun hartauskirjoituksia. Sitten löysin mielipidesivun. Sitten oivalsin, että lehtihän kirjoittaa kaikesta siitä, mikä minua kiinnostaa: uskosta, filosofiasta, etiikasta, seurakuntien arjesta, hengellisten kiistakysymysten eri näkökulmista, erilaisista uskovista ihmisistä ja yhteisistä oivalluksista. Voisipa sanoa, että Kotimaa kirjoittaa kaikesta siitä, mistä eräs toinen hengellinen viikkolehti ei kirjoita.

Huomionarvoista on se, että Kotimaa-lehti ei ole yhtä kuin nettipalsta Kotimaa24. Wikipedian mukaan Kotimaa luopui aktiivisesta uutistuotannosta verkossa vuonna 2009 taloudellisista syistä. Pian verkkolehden tilalla aloitti yhteistyöseurakuntien ja kirkkohallituksen kanssa tuotettu Kotimaa24, joka on “sosiaalisen median ominaisuuksia hyödyntävä blogeille perustuva palvelu”, ”blogimetsä”, “sähköinen kirkonmäki” ja “keskustelufoorumi”. Vuodesta 2010 Kotimaa aloitti uudestaan kirkollisten uutisten tuotannon verkkoon, ja ne liitettiin osaksi jo toimivaa Kotimaa24:ää.

Moni pitää Kotimaa24:ää verenpainetta nostattavana paikkana. Vaikka Kotimaa24:ssä ja Kotimaa-lehdessä on paljon yhteisiä sisältöjä, niin ero näiden julkaisujen välillä on minun mielestäni selkeä: Kotimaa pyrkii korkeaan laatuun, kiihkottomuuteen ja ymmärtämiseen, Kotimaa24 taas… No, se on somea se.

Nykyään luen Kotimaan aika lailla kannesta kanteen. Kuten esimerkiksi tämän tuoreimman lehden:

Kotimaa 12.4.2018 kertoo Pekka Aittakummun elämäntiestä.

Ajattelin, että jakaisin teille muutamia tiedon murusia ja oivalluksia, joita löysin lehdestä tänään. Ihan omaksi ja ehkä teidän iloksenne!

Pikku-uutisessa kerrotaan, että kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi ei näytä etenevän eduskunnassa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta ehdotti vasta valmistuneessa mietinnössään aloitteen hylkäämistä. Ehkä oikeus elämään sittenkin nähdään tärkeämmäksi kuin oikeus kuolemaan.

Lainsäätäjä valmistelee uutta eläinten hyvinvointilakia. Se tekisi lihakarjan halal-/kosherteurastamisen Suomessa mahdottomaksi, kun se tällä hetkellä on tietyin ehdoin mahdollista. Suomalaiset muslimit ja juutalaiset pitävät sitä uskonnonvapausongelmana, mutta lainsäätäjän vaa’assa eläinten hyvinvonti painanee enemmän. Jutun mukaan juutalaiset ja muslimit väittävät, että verenlasku ennen tainnutusta ei ole eläimelle tuskallisempaa kuin tainnuttaminen. Jos se pitää paikkansa, niin se tietysti vaikuttaa eettiseen ongelmaan. Mutta kuka sen muka pystyy todistamaan? Ja ovatko sitten teurastamoiden nykykäytännöt ja lihantuotanto yleensä eettisesti kestäviä? Pitääkö muslimien lihansyöntitapoja moralisoida, jos omakaan kulttuurimme ei kestä läheistä tarkastelua?

Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja Rolf Steffansson kertoo, että lähetystyössä painopiste on siirtynyt suomalaisten työntekijöiden lähettämisestä paikallisten työntekijöiden osaamisen vahvistamiseen. Kun kirkossa päätetään kansainvälisestä rahoituksesta, tärkeintä on arvioida, missä määrin hankkeet vastaavat paikallisesti määriteltyjä tarpeita. Ettei tehdä työtä omasta auttamistarpeesta käsin, vaan tehdään sitä mitä tarvitaan. Lähetystyö ja kehitysyhteistyö on pitkään ollut sitä, että rikas, valkoinen pohjoinen auttaa ja holhoaa köyhää, mustaa etelää. Tästä asetelmasta halutaan irti, mutta onkohan onnistuttu? Aihetta voi pohtia vaikka lukemalla Frank Johanssonin (Amnestyn toiminnanjohtaja) uutta kirjaa Hyvän tekemisen markkinat

Mielipidesivuilla on paitsi puhinaa ja yksipuolisia tiedonantoja, myös aitoa keskustelun halua.

Iso henkilöhaastattelu kertoo Pekka Aittakummun matkasta lapsuudenuskosta epäuskoon ja jälleen takaisin uskoon ja vanhoillislestadiolaisuuteen. Päivämiehen päätoimittajan paikalta Aittakumpu on siirtynyt Haukiputaan seurakuntapapiksi. Juttu kertoo Aittakummun julkaisseen esikoisromaaninsa Home Sweet Home, joka käsittelee hometalo-ongelmaa. Aittakumpu kieltäytyy haastattelussa ihan kokonaan kirkkopoliittisista kysymyksistä, siis puimasta vanhoillislestadiolaisuutta ja sen suhdetta kirkkoon. Rohkea rajaus, vai onko. Niissä asioissa tarvittaisiin sivistyneitä kannanottoja. Eihän ole pakko olla oikeassa, riittää että keskustellaan ja yritetään ymmärtää.

Jussi Rytkönen kirjoittaa Itä-Euroopan kirkoista, joita kommunismi on runnellut. Saksalaisen tutkijan Katharina Kutnerin mukaan lännessä pitäisi ymmärtää, että Itä-Euroopan vanhoillisiksi koetut kirkot ovat vanhakantaisia ja jyrkkiä siksi, että kommunismi hävitti niistä sekä koulutetun eliitin että vapaamieliset, humanistisesti sivistyneet seurakuntalaiset. Oma ongelmansa on se, että Itä-Euroopan kirkoissa monet vallanpitäjät, kuten piispat, papit ja muut johtajat, joutuivat taipumaan kommunismin vaatimuksiin, siis käytännössä salaisen poliisin agenteiksi.

Kunterin mukaan kansa oli luottanut kirkkoihin. Yhtäkkiä arkistot paljastivat, että yhteistyötä kommunismidiktatuurin kanssa oli ollut. Se aiheutti paljon epäluottamusta, eivätkä vanhat vallanpitäjät ja heidän perillisensä ole halunneet käydä keskusteluja menneisyydestä nuorten oppositiokristittyjen kanssa.

“Vaikeinta asiassa on inhimillinen näkökulma, häpeä.”

Kuinka vaikeaa on tunnustaa tehneensä väärin, katua ja pyytää anteeksi. Ja korjata, mitä korjattavissa on. Siihen meitä silti kutsutaan. Kirkonkin pitää kuulla mestarinsa kutsua.

Jussi Rytkönen on ahkera toimittaja ja joskus aika jyrkkä sanakäänteissään.

Kolumnissa Jussi Rytkönen kehottaa muistamaan, kuka oli Karl Marx ja mitä hän sai aikaan. Rytkösen mukaan hän oli viktoriaaninen pikkuporvari, omaperäinen filosofi, tee-se-itse-taloustieteilijä, journalisti ja poliittinen höyryjyrä, joka kehotti vallankumoukseen, luokkataisteluun ja omistavien luokkien tuhoamiseen. Ironista on se, että hänen ei itse tarvinnut elää totalitaarisessa, kommunistisessa yhteiskunnassa.

“Marxilaisuus ei päättynyt Neuvostoliiton romahdukseen. (…) Vanha aate marssii eteenpäin, toisinaan taitavasti lainahöyheniin kätkeytyneenä ja kirkkoakin edelleen haastaen. Aave siis jatkaa kulkuaan. Siksi Marxia kannattaa lukea. Se auttaa pysymään hereillä, jotta ei tarvitsisi herätä painajaiseen.”

Huh huh ja amen plottis.