Painokoneet seis ja nuoret etusivulle! (Kaleva 16.10.-22)
Selasin testimielessä Kalevan läpi tavallisena torstaina 13.10.: Kolmossivun juttukattauksessa on kuva muuttolinnuista, vanha sotakuva ja pieni otos askartelevista lapsista. Päivän otsikot kertovat oikeudenkäynnistä, bussiliikenteestä, metsähanhikannasta, lääkärihelikopterista, kaukolämmön kallistumisesta ja päiväkotien hoitajien palkoista. Hyvää ja varmaa uutisointia tärkeistä ja elämänläheisistä aiheista.
Päähaastateltavilla on sellaisia titteleitä kuin erityisasiantuntija, joukkoliikennepäällikkö, ympäristölakimies, aluesyyttäjä, lämpöpalvelujohtaja, pääjohtaja ja vastuulääkäri. Haastateltavien kavalkadi edustaa pääosin järjestäytyneen yhteiskunnan erilaisia instituutioita, ei niin sanottuja taviksia. Tavallinen uutistorstai vahvistaa ennakko-oletuksen: nuoria ei näy sen kummemmin uutisaiheissa, -kuvissa kuin haastateltavissakaan.
Nuoret ovat Suomessa suuri joukko, jonka ääni kuuluu uutismedioissa suhteettoman vähän.
Vähemmistöjen hyvä ja oikeudenmukainen käsittely mediassa on vaikea haaste, ja nuorten hahmottaminen yhtenä ”vähemmistönä” on itse asiassa aika hyvä ja havainnollistava ajatusjumppa tämän haasteen parissa.
Kysykäämme siis, miten uutisointia voisi moniäänistää niin, että se koskettaisi yhä useampia nuoria.
Ensimmäinen askel on ymmärtää syvällisesti, että vähemmistöt eivät ole yhtenäinen joukko, vaan erot yksilöiden välillä ovat suuria, eivätkä kaikki yksilön piirteet tietenkään määrity vähemmistöroolin kautta. Silti on usein perustelua puhua vähemmistöistä: esimerkiksi nuoria yhdistää yksi merkittävä asia, nuoruus.
Toinen askel on haastatella vähemmistön jäseniä enemmän. Nuoria (15–29-vuotiaita) oli Suomessa viime vuonna 960 000 eli 17 prosenttia Suomen väestöstä, joten eikö joka viidennen mediassa esiintyvän henkilön pitäisi olla nuori? Aika harva lähtisi tällaiseen ehdottomuuteen, mutta vilkaisemalla mitä tahansa uutismediaa voimme havaita, että tällaisesta tilanteesta ei ole tietoakaan. On helppo sanoa, että nuorten ääni kuuluu liian vähän, mutta paljon vaikeampaa on määritellä, mikä olisi riittävästi. Tämä havainnollistaa moniäänisyystavoitteiden hankaluutta.
Kolmas askel konkreettisen äänen antamisen jälkeen on laadullinen: Ketkä pääsevät edustamaan monimuotoista nuorten ryhmää eli kuka voi puhua toisten puolesta? Millaisissa aiheissa nuoria lähestytään? Mitä heiltä kysytään?
Osa nuorista on ”järjestäytynyt” esimerkiksi Lukiolaisten Liitoksi tai Nuorten parlamentiksi. Suurin osa nuorista ei kuitenkaan kuulu mihinkään organisaatioon. Ei löydy puheenjohtajaa, joka voisi puhua kaikkien nuorten äänellä. Myöskään kuuden laudaturin ylioppilas ei voi edustaa kaikkia toisen asteen opiskelijoita. Täytyy siis kuulla ketä tahansa nuorta, erilaisia nuoria, eri paikoissa asuvia nuoria. Tämä koskee kaikkia vähemmistöjä.
Kun toimittajan kiikarissa on paljon erilaisia nuoria, myös aiheet ja kysymykset moninaistuvat kuin varkain. Nuoret voivat kommentoida nuorten asioiden lisäksi ”aikuisten asioita”. Keskittymällä kuuntelemiseen kysymisen sijaan toimittaja voi löytää uusia ja erilaisia kysymyksiä ja näkökulmia.
Neljäs askel on ajatella nuoria kansalaisina, tiedon tarvitsijoina. Kyse on siitä, mitä nuoret uutisista saavat. Puhutaanko asioista, jotka ovat heille merkityksellisiä? Annetaanko heille eväitä täysivaltaisen kansalaisen elämään?
Olemme tottuneet ajattelemaan, että nuoret eivät seuraa uutisia siinä määrin kuin muut ikäluokat, mutta omia käsityksiä kannattaa haastaa tässäkin. Vuonna 2021 tehdyssä Nuoret, uutiset ja luottamus -tutkimuksessa (Kantar) todettiin, että 13–18-vuotiaista nuorista puolet seuraa uutisia päivittäin ja vain 20% ilmoitti seuraavansa uutisia harvemmin tai ei lainkaan. Tutkimus osoitti, että nuoria kiinnostavat eniten suuret uutisaiheet Suomessa ja maailmalla. Nuorten omaan elämään liittyvät uutiset olivat kiinnostavuudessaan neljäntenä, ja vasta sijalta 12 löytyvät uutiset, joissa on haastateltu nuoria. Tämä huomio korostaa sen merkitystä, että nuoria yleisöjä pitää ajatella myös ja ennen kaikkea ns. tavallisia uutisia tehdessä.
Viides askel onkin tulevaisuuden rakentaminen. Nykyiset nuoret ovat kulkeneet kasvuvuotensa kriisistä toiseen ja uutisotsikot ovat olleet sen mukaisia. Tiedossa on, että yhä useampi nuori on menettänyt tulevaisuuden toivonsa ja kärsii mielenterveysongelmista. Mikä on journalismin vastuu tässä? Luommeko uutisilla kuvaa maailmasta, joka on tuhoutumassa ja jossa ei ole toivoa?
En ehdota, että lakkaisimme uutisoimasta sodasta ja muista kriiseistä, mutta sen rinnalla tarvitsemme uutisia kriiseistä selviytymisestä, hyvistä kehityskuluista sodan varjossa, uusista mahdollisuuksista ja innovaatioista. Täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, että hyväkin uutinen on uutinen. Ja että huonollakin uutisella on laajempi konteksti – esimerkiksi historia ja tulevaisuus – jossa on myös paljon hyvää. Ja vaikka pahimmatkin skenaariot toteutuisivat, sittenkin elämä jatkuu, on aina jatkunut. Journalismi voi sanoittaa tätäkin.
Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 16.10.2022.
