Matleena Ylikoski

Kirkon puolivirallinen äänenkannattaja Kotimaa tulee meille jo neljättä vuotta. Ei tosin oman harrastuneisuuteni ansiosta, vaan siksi, että se tulee veloituksetta kaikille kirkkovaltuutetuille Suomessa. Ajatuksena on tietysti, että vastuunkantajat tietäisivät, mitä kirkon kentällä tapahtuu.

Sanon puolivirallinen siksi, että lehti ei omien sanojensa mukaan edusta kirkkoa tai muutakaan hengellistä yhteisöä, vaan se on “kristillis-yhteiskunnallinen viikkosanomalehti“.

Aluksi, silloin vuosia sitten, selailin lehteä aika välinpitämättömänä. Sitten aloin lukea takasivun hartauskirjoituksia. Sitten löysin mielipidesivun. Sitten oivalsin, että lehtihän kirjoittaa kaikesta siitä, mikä minua kiinnostaa: uskosta, filosofiasta, etiikasta, seurakuntien arjesta, hengellisten kiistakysymysten eri näkökulmista, erilaisista uskovista ihmisistä ja yhteisistä oivalluksista. Voisipa sanoa, että Kotimaa kirjoittaa kaikesta siitä, mistä eräs toinen hengellinen viikkolehti ei kirjoita.

Huomionarvoista on se, että Kotimaa-lehti ei ole yhtä kuin nettipalsta Kotimaa24. Wikipedian mukaan Kotimaa luopui aktiivisesta uutistuotannosta verkossa vuonna 2009 taloudellisista syistä. Pian verkkolehden tilalla aloitti yhteistyöseurakuntien ja kirkkohallituksen kanssa tuotettu Kotimaa24, joka on “sosiaalisen median ominaisuuksia hyödyntävä blogeille perustuva palvelu”, ”blogimetsä”, “sähköinen kirkonmäki” ja “keskustelufoorumi”. Vuodesta 2010 Kotimaa aloitti uudestaan kirkollisten uutisten tuotannon verkkoon, ja ne liitettiin osaksi jo toimivaa Kotimaa24:ää.

Moni pitää Kotimaa24:ää verenpainetta nostattavana paikkana. Vaikka Kotimaa24:ssä ja Kotimaa-lehdessä on paljon yhteisiä sisältöjä, niin ero näiden julkaisujen välillä on minun mielestäni selkeä: Kotimaa pyrkii korkeaan laatuun, kiihkottomuuteen ja ymmärtämiseen, Kotimaa24 taas… No, se on somea se.

Nykyään luen Kotimaan aika lailla kannesta kanteen. Kuten esimerkiksi tämän tuoreimman lehden:

Ajattelin, että jakaisin teille muutamia tiedon murusia ja oivalluksia, joita löysin lehdestä tänään. Ihan omaksi ja ehkä teidän iloksenne!

Pikku-uutisessa kerrotaan, että kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi ei näytä etenevän eduskunnassa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta ehdotti vasta valmistuneessa mietinnössään aloitteen hylkäämistä. Ehkä oikeus elämään sittenkin nähdään tärkeämmäksi kuin oikeus kuolemaan.

Lainsäätäjä valmistelee uutta eläinten hyvinvointilakia. Se tekisi lihakarjan halal-/kosherteurastamisen Suomessa mahdottomaksi, kun se tällä hetkellä on tietyin ehdoin mahdollista. Suomalaiset muslimit ja juutalaiset pitävät sitä uskonnonvapausongelmana, mutta lainsäätäjän vaa’assa eläinten hyvinvonti painanee enemmän. Jutun mukaan juutalaiset ja muslimit väittävät, että verenlasku ennen tainnutusta ei ole eläimelle tuskallisempaa kuin tainnuttaminen. Jos se pitää paikkansa, niin se tietysti vaikuttaa eettiseen ongelmaan. Mutta kuka sen muka pystyy todistamaan? Ja ovatko sitten teurastamoiden nykykäytännöt ja lihantuotanto yleensä eettisesti kestäviä? Pitääkö muslimien lihansyöntitapoja moralisoida, jos omakaan kulttuurimme ei kestä läheistä tarkastelua?

Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja Rolf Steffansson kertoo, että lähetystyössä painopiste on siirtynyt suomalaisten työntekijöiden lähettämisestä paikallisten työntekijöiden osaamisen vahvistamiseen. Kun kirkossa päätetään kansainvälisestä rahoituksesta, tärkeintä on arvioida, missä määrin hankkeet vastaavat paikallisesti määriteltyjä tarpeita. Ettei tehdä työtä omasta auttamistarpeesta käsin, vaan tehdään sitä mitä tarvitaan. Lähetystyö ja kehitysyhteistyö on pitkään ollut sitä, että rikas, valkoinen pohjoinen auttaa ja holhoaa köyhää, mustaa etelää. Tästä asetelmasta halutaan irti, mutta onkohan onnistuttu? Aihetta voi pohtia vaikka lukemalla Frank Johanssonin (Amnestyn toiminnanjohtaja) uutta kirjaa Hyvän tekemisen markkinat. 

Iso henkilöhaastattelu kertoo Pekka Aittakummun matkasta lapsuudenuskosta epäuskoon ja jälleen takaisin uskoon ja vanhoillislestadiolaisuuteen. Päivämiehen päätoimittajan paikalta Aittakumpu on siirtynyt Haukiputaan seurakuntapapiksi. Juttu kertoo Aittakummun julkaisseen esikoisromaaninsa Home Sweet Home, joka käsittelee hometalo-ongelmaa. Aittakumpu kieltäytyy haastattelussa ihan kokonaan kirkkopoliittisista kysymyksistä, siis puimasta vanhoillislestadiolaisuutta ja sen suhdetta kirkkoon. Rohkea rajaus, vai onko. Niissä asioissa tarvittaisiin sivistyneitä kannanottoja. Eihän ole pakko olla oikeassa, riittää että keskustellaan ja yritetään ymmärtää.

Jussi Rytkönen kirjoittaa Itä-Euroopan kirkoista, joita kommunismi on runnellut. Saksalaisen tutkijan Katharina Kutnerin mukaan lännessä pitäisi ymmärtää, että Itä-Euroopan vanhoillisiksi koetut kirkot ovat vanhakantaisia ja jyrkkiä siksi, että kommunismi hävitti niistä sekä koulutetun eliitin että vapaamieliset, humanistisesti sivistyneet seurakuntalaiset. Oma ongelmansa on se, että Itä-Euroopan kirkoissa monet vallanpitäjät, kuten piispat, papit ja muut johtajat, joutuivat taipumaan kommunismin vaatimuksiin, siis käytännössä salaisen poliisin agenteiksi.

Kunterin mukaan kansa oli luottanut kirkkoihin. Yhtäkkiä arkistot paljastivat, että yhteistyötä kommunismidiktatuurin kanssa oli ollut. Se aiheutti paljon epäluottamusta, eivätkä vanhat vallanpitäjät ja heidän perillisensä ole halunneet käydä keskusteluja menneisyydestä nuorten oppositiokristittyjen kanssa.

“Vaikeinta asiassa on inhimillinen näkökulma, häpeä.”

Kuinka vaikeaa on tunnustaa tehneensä väärin, katua ja pyytää anteeksi. Ja korjata, mitä korjattavissa on. Siihen meitä silti kutsutaan. Kirkonkin pitää kuulla mestarinsa kutsua.

Kolumnissa Jussi Rytkönen kehottaa muistamaan, kuka oli Karl Marx ja mitä hän sai aikaan. Rytkösen mukaan hän oli viktoriaaninen pikkuporvari, omaperäinen filosofi, tee-se-itse-taloustieteilijä, journalisti ja poliittinen höyryjyrä, joka kehotti vallankumoukseen, luokkataisteluun ja omistavien luokkien tuhoamiseen. Ironista on se, että hänen ei itse tarvinnut elää totalitaarisessa, kommunistisessa yhteiskunnassa.

“Marxilaisuus ei päättynyt Neuvostoliiton romahdukseen. (…) Vanha aate marssii eteenpäin, toisinaan taitavasti lainahöyheniin kätkeytyneenä ja kirkkoakin edelleen haastaen. Aave siis jatkaa kulkuaan. Siksi Marxia kannattaa lukea. Se auttaa pysymään hereillä, jotta ei tarvitsisi herätä painajaiseen.”

Huh huh ja amen plottis.