Itsehillintä, nöyryys, velvollisuudentunto – onko käyttöä?
”Hän alkoi vähitellen käsittää, ettei se sittenkään ollut hänen kasvatusmenetelmänsä pahin erehdys. [–] Hän pelkäsi, että kasvatuksesta oli puuttunut kannattavia periaatteita. Hänen tyttäriään ei ollut koskaan opetettu hillitsemään itseään ja mielihalujaan velvollisuudentunnosta, joka on ainoa riittävä tuki. He olivat saaneet tietopuolista uskonnonopetusta, mutta heitä ei ollut koskaan vaadittu soveltamaan opetusta jokapäiväiseen elämään. [–] Hänen tarkoituksensa oli ollut, että heistä tulisi hyviä ihmisiä, mutta hän oli kohdistanut huomionsa vain älyn kehittämiseen ja käytöstapoihin eikä mielenlaatuun, – ja kieltäymyksen ja nöyryyden tarpeellisuudesta hänen tyttärensä tuskin olivat kuulleet kenenkään suusta sanaakaan.” (Jane Austen: Kasvattitytön tarina. 1814. Suom. A.R.Koskimies)
Tämä Sir Thomasin itsetutkiskelu löytyy Kasvattitytön tarinan loppulehdiltä. Sir Thomasin tyttäret ovat aiheuttaneet perheelleen suuren pettymyksen – eronneet ja karanneet – ja isä joutuu pohtimaan, mikä hänen kasvatuksessaan on mennyt pieleen.
Laitettuani kirjan kannen kiinni jäin mietteliääksi. Kasvattitytön tarinan lukeminen ei ollut tällä kertaa ainoastaan nautinto, vaan siihen sisältyi myös pieni oka. Olenko minä opettanut lapsilleni itsehillintää ja velvollisuudentuntoa? Olenko ohjannut kieltäymyksen ja nöyryyden tielle?
Sen sijaan, että olisin mennyt kahvinkeittoon, päätin lähteä koulusta palaavaa ekaluokkalaista tyttöäni vastaan. Aikomukseni oli keskustella hänen kanssaan vakavasti, kasvatuksellisesti. Kuulostella, ymmärtääkö hän mitään näistä tärkeistä periaatteista.
Kohtasin tyttöni puolimatkassa. Oli ollut erikoinen koulupäivä: koululla oli sattunut avoin, kiusaamiseen liittyvä koflikti, jota oli puitu luokassa yhdessä. Päätin vaihtaa kasvatuksellisen keskustelun aihetta. Kiusataanko koululla usein? Onko sinua kiusattu? Tiedätkö, mitä pitää tehdä, jos joku kiusaa? Ja vaikeampia kysymyksiä: Onko kiusaaminen mielestäsi aina väärin? Kenen vika kiusaaminen on? Miksi joku haluaa kiusata? Onko kiusaamistapauksissa tärkeämpää keskittyä kiusaajaan vai kiusattuun?
Tyttö vastaili sangen yksitavuisesti. Vaihdoin kysymyksistä väitelauseisiin: On tärkeää, ettei itse lähde kiusaamiseen mukaan, edes niin että nauraisi huonoille jutuille. Tai niin, ettei enää puhu kiusatulle tai leiki hänen kanssaan.
”Äiti katso, tuosta on mennyt jänis!”
Pitää ymmärtää, että jos kiusattu käyttäytyy aggressiivisesti tai ärsyttävästi, se voi johtua siitä, että hänellä on paha olo. Jos ei itse ole kiusaamisessa mukana, parasta mitä voi tehdä, on olla ystävällinen kiusatulle, olla ihan tavallinen kaveri.
”Äiti, onko meillä kotona heti välipala?”
Noh, se siitä sitten.
Loppumatkan aikana mietin, olinko onnistunut sanomaan jotain, joka jäi ekaluokkalaisen mieleen. Kasvoiko hän ”keskustelumme” aikana?
Tietenkään lapsi ei opi kerralla. Tulee uusia kiusaamistapauksia ja uusia keskusteluja. Jos lapsi oppisi toiston kautta nämä yksinkertaiset, kiusaamisen lopettamiseen liittyvät käyttäytymismallit, tulisiko hän samalla oppineeksi itsehillintää, nöyryyttä tai kieltäymystä? Miten näitä hyveitä ylipäätään voisi opettaa, muutoin kuin pienten käytännön tilanteiden kautta?
Oma kysymyksensä on, pitäisikö yli sata vuotta sitten kirjattuja kasvatusohjeita ylipäätään ottaa tosissaan. Eikö aika ole jo ajanut tällaisten hyveiden ohi? Nöyryys, itsehillintä, velvollisuudentunto. Eivätkö ne kuulosta kaiuilta sellaisesta kulttuurista, jota patriarkaaliset auktoriteetit ja ulkoa ohjautuvat moraalikäsitykset hallitsevat? Kuka sellaista enää kaipaa.
Voi sen varmasti näinkin nähdä, mutta kovin helppo ratkaisu se olisi. On helppoa ajatella, että minun lapseni 2000-luvulla ei tarvitse nöyryyttä, vaan hyvää itsetuntoa. Että itsekieltäymyksen sijaan hänen pitää oppia tuomaan itseänsä esille. Että tavoitteellisuus ja kunnianhimo on tärkeämpää kuin itsehillintä. Mutta – käsi sydämelle – millaista olisi elää maailmassa, jossa kaikki olisivat tavattoman itsetietoisia, kunnianhimoisia ja taitavia puhumaan itsensä mihin vain?
Kallistun Jane Austenin esiintuomien hyveiden kannalle. Mutta miten niitä opetetaan omille lapsille, siihen ei Austeniltakaan löydy selkeitä neuvoja.
