Matleena Ylikoski

Toimittajasta tutkijaksi siirryttyäni olen monen monta kertaa ihmetellyt, miten paljon hyvää ja käyttökelpoista tietoa tutkijoiden käsistä syntyy. Yleisesti lienee tiedossa, että päivittäin käyttämämme vaatteet, tekniikka ja lääkkeet ovat sinnikkään tutkimuksen ja tuotekehittelyn tulosta. Mutta entäpä meidän ihmisten välisiin asioihin – yhteiskuntaan ja sosiaalisiin suhteisiin – liittyvä tutkimus, ovatko sen tulokset päivittäisessä käytössämme?

Penkoessani esiin journalismin moniäänisyyteen liittyvää tietoa törmään jatkuvasti tutkimuksiin, jotka vastaavat häkellyttävän tarkasti ja selvänäköisesti moniin arkipäiväisiin, ihmissuhteita tai yhteiskuntaa koskeviin ongelmiin:

Netissä tulee vastaan vähän outoja juttuja, pitäisikö ne ottaa tosissaan vai ei? –  Tutkijoiden tekemä Sisältösekaannus.fi-opas auttaa.

Somessa (ja tosielämässä) riidellään ja huudetaan milloin mistäkin. Miten konfliktista toiseen kulkevassa maailmassa oikein pitäisi toimia? –  Vastaus löytyy kirjasta Me ja ne. Välineitä vastakkainasettelujen aikaan.

Tuleva joulusukulointi ärsyttää jo nyt; tulee kuitenkin riitaa niistä samoista jutuista. –  Kokeile rohkean tilan ja radikaalin kuuntelun käytäntöjä, jotka löytyvät kirjasta Identiteetit, konfliktit ja sovittelu. Voisit jopa järjestää tieteelliseen tietoon pohjautuvan Erätauko-dialogin rakentavan keskustelun aikaansaamiseksi (usko pois, kyllä osaisit!).

Kaikkialla ympärillämme on suuri tarve hyville teoille. Tietoa ja keinoja on tarjolla. Vain tekijöistä on pulaa.

Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt tutkija Elina Tolosen juuri ilmestynyt raportti Pahan ja pelon näyttämöllä. Oulun seksuaalirikokset hybridinä mediatapahtumana. Jos olet kysynyt itseltäsi, miten maahanmuuttajien tekemästä seksuaalirikollisuudesta pitäisi keskustella tai tuntenut epämukavuutta asiaa koskevan uutisoinnin äärellä, suosittelen tarttumaan tähän huolellisesti tehtyyn tutkimukseen. Tolonen avaa ymmärrettävästi, mitä eri käsitteet aiheen ympärillä tarkoittavat, miten taannoisesta (2018–2019) Oulun seksuaalirikosvyyhdestä uutisoitiin (tarkastelussa mm. Kaleva) ja mitä erilaiset keskusteluissa käytetyt kielikuvat pitävät sisällään. Analyysista on hyötyä kaikille niille, jotka kirjoittavat tai puhuvat seksuaalirikoksista tai maahanmuutosta: joko julkisesti tai somessa puolijulkisesti.

Raportin helmi on sen viimeinen luku, joka kysyy, mitä Oulun seksuaalirikosjulkisuudesta voisi oppia. Keille erityisesti pitäisi antaa ääni aihetta käsiteltäessä? Kuka saa asettaa keskustelun agendan? Miten voi käsitellä maahanmuuttoon liittyviä huolia ja ongelmia niin, ettei se ruoki rasismia?

Tolonen painottaa, että median ja julkisen keskustelun voi olla jopa mahdotonta toimia oikein, kun julkisuusmyrsky seksuaalirikosten ympärillä velloo. Kohujen ympärille kietoutuva julkinen keskustelu tuottaa aste asteelta polarisoituvaa ja jyrkempää puhetta. Tolosta lainaten:

”[A]kuutin kriisin keskellä (-) sekä maltillisiksi tarkoitetut puheenvuorot että näkemyksiä kiistämään tai kyseenalaistamaan pyrkivät jutut ovat yleensä turhia. Vihaa, pelkoa tai muita voimakkaita tunteita kokevien ihmisten on miltei mahdoton ottaa vastaan näkemyksiä, joiden he tulkitsevat kyseenalaistavan heidän tunnereaktioitaan. Mediatapahtuman yhteydessä ilmiöiden monimutkaisuutta esiin tuovat, analyyttisetkin puheenvuorot aiheuttavat usein päinvastaisia reaktioita kuin mihin ne pyrkivät. Ne lietsovat keskustelijoita puolustamaan omia kantojaan yhä voimallisemmin ja negatiiviset tunteet projisoidaan myös heihin, jotka yrittävät monipuolistaa käytyä keskustelua.”

Julkista keskustelua maahanmuuttoon liittyvistä huolista ja maahanmuuttovastaisuudesta pitäisi käydä ennen kohua tai sen jälkeen.

Edellä sanottu koskee myös journalismia: puolueettomuutta ja moniäänisyyttä tavoitteleva journalismi tulkitaan näissä kohuissa helposti kiistan osapuoleksi. Jos toimittaja esimerkiksi suhteuttaa yksittäistä maahanmuuttajan rikosta seksuaalirikollisuuteen yleisenä ilmiönä, se voidaan kokea kyseisen rikoksen vähättelynä. Tämän takia julkista keskustelua maahanmuuttoon liittyvistä huolista ja maahanmuuttovastaisuudesta pitäisi käydä ennen kohua tai sen jälkeen.

Tämän kolumnin tarkoitus oli antaa ohjeita siitä, miten sovittelun, rakentavan keskustelun ja polarisaatiotutkimuksen tunnistamia keinoja voisi käyttää entistä moniäänisemmän julkisuuden rakentamisessa. Tutkijana tehtäväni on tuottaa muun muassa tällaista tietoa. Nyt päädyn kuitenkin toteamaan, että riittävä tieto on jo olemassa. Sitä on paljon enemmän kuin yksittäinen ihminen pystyy koskaan omaksumaan.

Puutetta on tiedon käytäntöön panijoista. Kuka tekisi huolellisesti valmistellun jutun oululaisten seksuaalirikoksiin kohdistuvista huolista? Kuka lainaisi aikaansa, voimiansa ja korviansa somessa tai tosielämässä syntyvien vastakkainasettelujen purkamiseen? Kuka toteuttaisi perheelleen kunnioittavan dialogin joulupöydässä? Kaikkialla ympärillämme on suuri tarve hyville teoille. Tietoa ja keinoja on tarjolla. Vain tekijöistä on pulaa.

Kirjoitus on osa Kalevan Vieraskynä-sarjaa vuosina 2021-2022. Alkuperäinen kolumni julkaistiin Kalevassa 18.12.2022.