Kuhmo (64°07′40″N, 029°31′05″E) on pikkukaupunki Kainuun kainalossa, jonne ei tule poikettua matkan varrella, ellei sitten ole menossa Kiekinkoskelle, tai Venäjän puolelle Repolaan tai Mujejärvelle.

Mutta Kuhmoon on ainakin yksi hyvä syy ajaa ihan varta vasten, nimittäin Kuhmon Kamarimusiikki, kaksiviikkoinen klassisen musiikin konserttisarja, joka loppui pari päivää sitten. Esimerkiksi Yle on kirjoittanut Kuhmon Kamarimusiikista nipun hyviä artikkeleja, joten en edes yritä tehdä sitä uudestaan.

Mutta sen sijaan pysähdyn ihmettelemään, millainen paikka Kuhmo oikein on. Ja kuinka paljon Suomessa lieneekään Kuhmon kaltaisia ihmeellisiä pikkupaikkakuntia, joista useimmat ihmiset eivät tiedä käytännössä mitään.

Ajoimme Kuhmoon Hanneksen kanssa moottoripyörällä tukahduttavassa kuumuudessa. Ensin Oulun kupeesta reilu sata kilometriä erämaataivalta Paltamoon, sitten Jormuan ja Naapurivaaran kautta Sotkamoon ja vielä 60 kilometriä erinäisten horsmapeltojen läpi (Huhtikangas, Katerma, Jaurakko) Kuhmoon.

Kuhmossa kiiruhdimme heti kirkkoon, jossa oli alkamassa konsertti, jossa soitettiin meidän häämarssimme, Arcangelo Corellin Joulukonsertto. (Miltä muuten tuntuisi olla nimeltään Arkkienkeli?) Tällä subjektiivisella perusteella valittu konsertti kertoi meille oikeastaan heti, mistä Kuhmon Kamarimusiikissa on kyse: hienoa musiikkia pienillä, kansainvälisillä

huippukokoonpanoilla, rennolla ja mutkattomalla meiningillä (sekä esiintyjät että yleisö olivat pukeutuneet arkihellevaatteisiin). Se mikä klassisen musiikin konsesrteissa on minulle usein luotaantyöntävää, loisti poissaolollaan: ei superpitkiä ablodeja, ei kukituksia, ei väliaikatarjoiluja, ei pönötystä eikä turhia ylistyspuheita.

Koska kirkko, kirkon parkkipaikka ja kaikki muu satojen kilometrien säteellä oli polttavan kuuma, konsertin jälkeen oli kiire etsiytyä uimarannalle. Etsimme kartasta asumattoman näköisen järvenrannan metsätien päässä ja hurautimme sinne. Rannasta löytyi hienot kalliot, joiden päältä saattoi liukastella veteen. Huh, voitte kuvitella miltä tuulen- ja vedenpitävät Coretex-moottoripyörävarusteet tuntuvat 30 asteen helteessä.

Lähin uimapaikka tosin olisi löytynyt kirkon alapuolelta, lähimmän järven lähimmältä laiturilta. Siellä kävi jatkuva vilske, kun festarivieraat kuoriutuivat kesämekoistaan ja -shortseistaan, pulahtivat uimaan ja pukeutuivat taas mennäkseen seuraavaan konserttiin.

Kuhmon “kaupunki” oli ihan tavallisen näköinen arviolta 60-70-luvuilla rakennettu kylä, jossa oli nippu tasakattoisia kerrostaloja, muutamat liikennevalot, tutut kaupat ja liikkeet, tori ja luonnollisesti joka paikassa paljon kansainvälistä porukkaa, kansainvälisistä festareista kun oli kyse.

Kokemamme outoudet alkoivatkin vasta illalla, kun menimme toiseen konserttiimme Kuhmo-talolle. Kuhmo-talo on 1990-luvulla rakennettu monitimitalo, joka toimii heinäkuussa Kamarimusiikin päätoimintapaikkana, mutta muun ajan vuodesta kuhmolaisten ja kainuulaisten kulttuuritalona. Isossa ja kauniissa talossa on kaksi konserttisalia, kahvio ja x kappaletta luokkia, harjoitustiloja ym. oheistiloja.

Näin Jyväskylän näkövinkkelistä (Jyväskylän musiikkitalo on taas suunnitteilla) ei voi kuin ihmetellä, miten 8000 asukkaan kunnassa voi olla näin hieno musiikkitalo; mistä on ammennettu tarpeeksi poliittista tahtoa sen rakentamiseen, millä rahalla se on tehty ja kuinka sille voi olla tarpeeksi käyttöä sen jälkeen kun Kamarimusiikki hiljenee.

Konsertin jälkeen tapasimme aulassa Hanneksen työkaverin Tuuta Heikkisen, joka on toiminut musiikkijuhlan järjestelyporukassa parikymmentä vuotta. Nyt hän oli festarin kuljetuspäällikkönä, jonka vastuulla on huolehtia, että 140 muusikkoa ja sadat soittimet kulkevat kaikki oikeaan suuntaan ja ovat aina siellä missä pitää. Tuuta kertoi meille festarin historiasta ja sen kasvusta ja kipupisteistä, mikä tietysti antoi meille hienon mahdollisuuden kurkata tapahtuman esiripun taakse – kiitos siitä.

Iltakonsertin jälkeen suunnistimme majoituspaikkaamme. Majoitus on taas yksi Kuhmon erikoisuuksista. Tavalliset ihmiset vuokraavat omia kotejaan festarivieraille, ja esimerkiksi tässä paikassa talonväki heräsi aamulla kokkaamaan meille tasokkaan hotelliaamupalan. Lisäksi saimme kaupan päälle hyvää seuraa, oman rannan, asiantuntevat vinkit festareilla suunnistamiseen, kaikki kuorrutettuna kuhmolaisella puheliaisuudella.

Siitä itäsuomalaisesta puheliaisuudesta muuten. Minäkin olen pohjalaisittain katsoen puhelias. Mutta silti tunsin oloni tukalaksi, kun esimerkiksi uimapaikassa mainitsin Hannekselle jotain vastarannalla olevasta hienosta talosta, ja sain vastauksen takanani olevalta rouvalta, joka ystävällisesti kertoi, että kyseessä on pappila. Minulta puuttuu konsepti siitä, miten ollaan ja mitä pitää sanoa, kun kuka tahansa missä tahansa milloin tahansa voi puhua minulle ilman sen kummempaa aloitetta tai syytä.

Illalla kävimme kävelyllä lähimaastossa. Tienviitasta saattoi päätellä, että ollaan kainuulaisen ja kalevalaisen kulttuurin kehdossa:

Kulttuuria ja matkailua varten oli tosiaan rakennettu valtavia fasiliteetteja: isoja taloja ja tiloja oli kävelyetäisyydellä ainakin kuusi, joista vähintään puolet näytti  tyhjiltä ja autioilta. Palaan ajatuksissani Kuhmo-taloon, joka sekin vaikutti suureelliselta paikkakunnan kokoon nähden. Ilmeisesti kuhmolaisilla on tahtoa ja yritystä harvinaisen paljon – ja vieraita ja rahaa kenties vain tavallisesti. (Alla olevasta kuvagalleriasta jäi puuttumaan suuri urheilukenttä, joka näytti palvelevan jonkinlaisena omatoimi-camping-alueena, Metsähallituksen luontokeskus Petola sekä keskustassa sijaitseva Juminkeko, Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin keskus.)

Aamupäivällä, luksusaamiaisen jälkeen suunnistimme vielä yhteen konserttiin. Konsertit oli hinnoiteltu maltillisesti, mikä tietysti ilahdutti meitä mediaaniansion alapuolella eläjiä. Työttömille ja muille vähäväkisille oli jopa oma hintansa, mikä osoittaa mielestäni huomaavaisuutta.

Kotimatkalla poikkesimme siinä komeassa keltaisessa talossa, jonka kerrottiin olevan pappila. Ja olihan se – jälleen yksi merkki kuhmolaisesta suuruudesta. Pappilassa ei ollut enää pappeja, mutta sen sijaan siellä oli lounasravintola, kahvila, green care -porukan istuttama puutarha, opastettu luontopolku, näköalataukopaikka ja pöydällinen esitteitä Kuhmon kulttuurielämästä. Tiedänpä muutamia kyliä, joissa vastaavan pappilan ylläpitäminen veisi pitäjän kaikki kulttuurivoimat.

Jäimme ihmettelemään, ihastelemaan ja kaipaamaan takaisin.