Itsehillintä, nöyryys, velvollisuudentunto – onko käyttöä?

Itsehillintä, nöyryys, velvollisuudentunto – onko käyttöä?

”Hän alkoi vähitellen käsittää, ettei se sittenkään ollut hänen kasvatusmenetelmänsä pahin erehdys. [–] Hän pelkäsi, että kasvatuksesta oli puuttunut kannattavia periaatteita. Hänen tyttäriään ei ollut koskaan opetettu hillitsemään itseään ja mielihalujaan velvollisuudentunnosta, joka on ainoa riittävä tuki. He olivat saaneet tietopuolista uskonnonopetusta, mutta heitä ei ollut koskaan vaadittu soveltamaan opetusta jokapäiväiseen elämään. [–] Hänen tarkoituksensa oli ollut, että heistä tulisi hyviä ihmisiä, mutta hän oli kohdistanut huomionsa vain älyn kehittämiseen ja käytöstapoihin eikä mielenlaatuun, – ja kieltäymyksen ja nöyryyden tarpeellisuudesta hänen tyttärensä tuskin olivat kuulleet kenenkään suusta sanaakaan.” (Jane Austen: Kasvattitytön tarina. 1814. Suom. A.R.Koskimies)

Tämä Sir Thomasin itsetutkiskelu löytyy Kasvattitytön tarinan loppulehdiltä. Sir Thomasin tyttäret ovat aiheuttaneet perheelleen suuren pettymyksen – eronneet ja karanneet – ja isä joutuu pohtimaan, mikä hänen kasvatuksessaan on mennyt pieleen.

Laitettuani kirjan kannen kiinni jäin mietteliääksi. Kasvattitytön tarinan lukeminen ei ollut tällä kertaa ainoastaan nautinto, vaan siihen sisältyi myös pieni oka. Olenko minä opettanut lapsilleni itsehillintää ja velvollisuudentuntoa? Olenko ohjannut kieltäymyksen ja nöyryyden tielle?

Sen sijaan, että olisin mennyt kahvinkeittoon, päätin lähteä koulusta palaavaa ekaluokkalaista tyttöäni vastaan. Aikomukseni oli keskustella hänen kanssaan vakavasti, kasvatuksellisesti. Kuulostella, ymmärtääkö hän mitään näistä tärkeistä periaatteista.

Kohtasin tyttöni puolimatkassa. Oli ollut erikoinen koulupäivä: koululla oli sattunut avoin, kiusaamiseen liittyvä koflikti, jota oli puitu luokassa yhdessä. Päätin vaihtaa kasvatuksellisen keskustelun aihetta. Kiusataanko koululla usein? Onko sinua kiusattu? Tiedätkö, mitä pitää tehdä, jos joku kiusaa? Ja vaikeampia kysymyksiä: Onko kiusaaminen mielestäsi aina väärin? Kenen vika kiusaaminen on? Miksi joku haluaa kiusata? Onko kiusaamistapauksissa tärkeämpää keskittyä kiusaajaan vai kiusattuun?

Tyttö vastaili sangen yksitavuisesti. Vaihdoin kysymyksistä väitelauseisiin: On tärkeää, ettei itse lähde kiusaamiseen mukaan, edes niin että nauraisi huonoille jutuille. Tai niin, ettei enää puhu kiusatulle tai leiki hänen kanssaan.

”Äiti katso, tuosta on mennyt jänis!”

Pitkällä koulutiellä on aikaa miettiä tärkeitä asioita.

Pitää ymmärtää, että jos kiusattu käyttäytyy aggressiivisesti tai ärsyttävästi, se voi johtua siitä, että hänellä on paha olo. Jos ei itse ole kiusaamisessa mukana, parasta mitä voi tehdä, on olla ystävällinen kiusatulle, olla ihan tavallinen kaveri.

”Äiti, onko meillä kotona heti välipala?”

Noh, se siitä sitten.

Loppumatkan aikana mietin, olinko onnistunut sanomaan jotain, joka jäi ekaluokkalaisen mieleen. Kasvoiko hän ”keskustelumme” aikana?

Tietenkään lapsi ei opi kerralla. Tulee uusia kiusaamistapauksia ja uusia keskusteluja. Jos lapsi oppisi toiston kautta nämä yksinkertaiset, kiusaamisen lopettamiseen liittyvät käyttäytymismallit, tulisiko hän samalla oppineeksi itsehillintää, nöyryyttä tai kieltäymystä? Miten näitä hyveitä ylipäätään voisi opettaa, muutoin kuin pienten käytännön tilanteiden kautta?

Oma kysymyksensä on, pitäisikö yli sata vuotta sitten kirjattuja kasvatusohjeita ylipäätään ottaa tosissaan. Eikö aika ole jo ajanut tällaisten hyveiden ohi? Nöyryys, itsehillintä, velvollisuudentunto. Eivätkö ne kuulosta kaiuilta sellaisesta kulttuurista, jota patriarkaaliset auktoriteetit ja ulkoa ohjautuvat moraalikäsitykset hallitsevat? Kuka sellaista enää kaipaa.

Voi sen varmasti näinkin nähdä, mutta kovin helppo ratkaisu se olisi. On helppoa ajatella, että minun lapseni 2000-luvulla ei tarvitse nöyryyttä, vaan hyvää itsetuntoa. Että itsekieltäymyksen sijaan hänen pitää oppia tuomaan itseänsä esille. Että tavoitteellisuus ja kunnianhimo on tärkeämpää kuin itsehillintä. Mutta – käsi sydämelle – millaista olisi elää maailmassa, jossa kaikki olisivat tavattoman itsetietoisia, kunnianhimoisia ja taitavia puhumaan itsensä mihin vain?

Kallistun Jane Austenin esiintuomien hyveiden kannalle. Mutta miten niitä opetetaan omille lapsille, siihen ei Austeniltakaan löydy selkeitä neuvoja.

Seuraa, jaa tai tykkää:

10 thoughts on “Itsehillintä, nöyryys, velvollisuudentunto – onko käyttöä?

  1. Nöyryyttä on vaikea opettaa kun sitä on jo niin vaikea opetella. Mutta se on ehdottoman tärkeä asia elämässä.

  2. Samaa mieltä Austenin ja sinun kanssasi. Keskustelut vain tuppaavat olemaan hyvin lyhykäisiä ja monesti äiti jää epätietoiseksi siitä, tuliko niiden aikana kylvettyä jotain olennaista tärkeistä hyveistä ja elämänarvoista.

  3. Aiheellista pohdintaa. Arvelisin, että lapsi oppii juuri niiden pienten käytännön tilanteiden kautta: Nöyryyttä, kun ei ole aina ensimmäinen. Itsehillintää, kun ei saa heti haluamaansa. Velvollisuudentuntoa, kun tehtävät vaaditaan oikeasti tekemään.

    Ne ovat usein ikäviä tilanteita, joihin lasta ei mielellään laittaisi, mutta lopulta ei ole vaihtoehtoa.

    Vielä aikuisenakin näitä hyveitä on tullut opeteltua juuri tiukkojen elämäntilanteiden myötä.

    1. On huojentavaa ajatella, että suurtenkin asioiden opettaminen on lopulta pienissä teoissa ja tilanteissa, niin kuin sanoit. Niinhän se on elämässä muutenkin: juhlapuheet ovat vain sanoja ja lauseita, arkielämä pienine tapahtumineen paljastaa todellisuuden.

  4. Kohtuullisuus on yksi perinteisistä kardinaalihyveistä ja on mielestäni jäänyt muiden (viisaus, oikeudenmukaisuus, rohkeus) varjoon. Luin jostakin että monet Kreikan kultakauden filosofitkaan eivät tunnistaneet sitä, poikkeuksena ehkä stoalaiset ja yllättäen myös epikurolaiset. Augustinus lisäsi kardinaalihyveisiin uskon, toivon ja rakkauden. Viimeksimainitun voinee käsittää suunnilleen samaksi asiaksi kuin hyvyys, mikä ilmiselvästi jäi Aristoteleen kaltaiselle omahyväiselle tyypille vieraaksi käsitteeksi. Olet siis valinnut blogisi nimeen kaksi suunnilleen tärkeintä asiaa mitä voi kuvitella. Onpa mielenkiintoista lueskella ajatuksiasi jatkossa! Punnitulle sanalliselle ilmaisulle on erityisesti tässä ajassa pysyvä tilaus.

    1. Mielenkiintoista! En tiedä, miksi kreikkalaiset unohtivat kohtuullisuuden hyveiden joukosta, mutta sen kyllä aavistan, miksi se ei enää ilmestynyt sinne myöhempinä vuosisatoina. Kohtuullisuus sopii hyvin huonosti yksiin länsimaisen edistysuskon ja kaiken mahdollisen tavoittelun kanssa. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin!

      Toisaalta tässä meidän ajassamme on joitain viitteitä siitä, että kohtuullisuus alkaa olla tavoiteltava asioidentila, ajattelen esimerkiksi downshiftaajia.

  5. Hyvin vähän olen perehtynyt kasvatusperiaatteiden kirjaviisauteen. Mietin, että enkö ole niitä aikanaan kasvatukseen tarvinnut? Miksi en?
    On kaksi selvää syytä: ensiksikin, minä olen lasten vauhdikkaimman kasvun aikaan ollut työni takia niin paljon poissa kotoa, että vaimo on suvereenisesti käyttänyt omia, selkeitä kasvatusperiaatteitaan ja siitä olen hänelle kiitollinen. Ja kai hän minulle, että en ole ollut “häiritsemässä”. Toinen syy oli se, että olen omasta kodistani saanut perintönä monia ajattomia, hyväksi todettuja kasvatusperiaatteita, joilla olen yrittänyt kostuttaa tuota vaimon hyvää kylvöä, kun on tarvittu.

    Keskeisimpiä asioita, joiden olen, paitsi kotona, jopa työelämässäkin todennut tuottavan innostusta, oppimista, tuloksia, sosiaalisuutta, avoimuutta ja jopa tuota mainitsemaasi vastuuntuntoa, on kiitos / kehu. Se pitää antaa oikeaan aikaan ja mahdollisimman pian, kun aihe on ilmennyt ja siten, että palaute ei aiheuta häiriötä (esim.kateutta) ympäristössä. Eräällä pojistani on vain “ihania lapsia”, eikä ainainen kehuminen kuulemma ylpistä lasta – vaan päinvastoin, luo nöyryyttä.

    1. Varsin moderni ja raikas kasvatusperiaate on tuo kiitos ja kehu, parahin Paul!

  6. Painavaa asiaa, mutta saitpa hymyn huulille ja itse asiassa nauroin ääneen, mitä harvemmin lukiessa tapahtuu! Tuo on niin kovin tyypillistä kasvatushetkissä – itse lähtee suurin suunnitelmin matkaan – ja lopputulos on aika usein muuta kuin mitä kuvitteli.

    Itselläni pidemmät ja tavoitteelliset kasvatuskeskustelut ovat ehkä korvautuneet lyhyillä mutta aika jatkuvilla muistutuksilla siitä, mitkä asiat meillä ovat todella hyvin ja mistä pitää muistaa olla kiitollinen. Huomaan tsemppaavani lapsiani käytännössä joka päivä, kun he tuntuvat uupuvan koulutielle. Se on aika raskasta, mutta ilmeisen tärkeää ja jopa toimivaa! Paljon tulee puhuttua myös siitä, mitä voi kohtuudella olettaa saavansa elämältä, ja minkä puolesta pitää itse olla valmis näkemään vaivaa.

    Täällä eteläisessä kaupungissa kaikki tuntuu tulevan nuorille niin helpolla! Siinä saa kuulkaa eräänkin kerran kertoa tarinoita ympärivuorokautisesta mansikanpoiminnasta ja muista veret seisauttavista työkokemuksista! Sitten kuulee sen tyypillisen kommentin että “toi on äiti niin mennyttä”. Nykypäivä toimii kuulemma ihan eri tavalla… En oikein ole vielä selvillä missä kohtaa se eroaa aiemmasta (= tee työtä niin saat rahaa). Mitä ilmeisimmin ainakin siinä, että isovanhemmat ja vanhemmat antavat sitä rahaa ihan ilman eestä, ja melko mittavissa määrin…

    Tämä nyt ajautui vähän aiheesta, mutta tulipa kerrottua.

    1. Tuli minullakin kokeiltua yhtenä kesänä tuota ympärivuorokautista mansikanpoimintaa… Tosin yöllä ei tarvinnut poimia, vaan sietää ja kuunnella loputtomiin niiden tyttöjen kikatusta ja valvomista, joilla ei ollut mitään aikomusta tienata mansikanpoiminnalla – hengailla vain.

      Lukion jälkeen lajittelin yhden kevään mätiä perunoita terveistä Tyrnävän Siemenperunakeskuksella. Piti suojautua kokovartalohaalarilla ja hengityssuojalla, ja silti oli työpäivän loputtua ihan pölyssä, murassa ja potunmäskissä. Kiitos seisoi palkkapäivänä pankkitilillä, mutta ei se tosiaan helpolla tullut. Tavallaan arvostan tuotakin työkokemusta, mutta huomaan silti tiputtaneeni sen pois cv:stäni. Miksikähän. Juuri tuollaisten töiden kautta voi oppia rahan arvon, mikä lienee varhaisten työkokemusten tärkein merkitys.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *